Kuopus siirtyi eskariin koulun tiloihin. Sinne on ollut niin kiire, ettei hän ole pahemmin ehtinyt poseeraamaan.
33/52: Eskarilainen
Uusi arki
Kuluneella viikolla saimme maistiaisen ruuhkavuosista ja ekaluokkalaisen elämän haasteista. Puoliso on käynyt jo kaksi viikkoa töissä, mutta minä olin vasta nyt toisella Suomen viikolla neljä päivää koulutuksessa. Sen vuoksi aamut olivat aiempaa kiireisempiä ja lasten päivät pidempiä.
Esikoinen alkoi kulkea iltapäiväkerhossa. Kilometrin matka on tuntunut hänestä hieman raskaalta eikä kavereita ole heti kerhosta löytynyt, mutta ajan myötä hän varmasti tottuu ja tutustuu. Kuopus on onneksi nopeasti sopeutunut uuteen päiväkotiin. Hän lähtee sinne mielellään puoli kahdeksalta puolison saattelemana.
Joinain aamuina ehdin viedä esikoisen kouluun, mutta kahtena päivänä hän lähti sinne ihan itse. Vaikka olimme harjoitelleet oven avaamista, yhtenä päivänä esikoinen ei saanutkaan ovea auki. Onneksi naapuri huomasi tilanteen ja riensi apuun. Tästä lähin suunnittelemme aamut tarkemmin, ettei vastaava toistu.
Viikkoa kevensi se, että olin torstaina vapaalla ja perjantaina koulutus päättyi jo ennen yhtä. Ehdinkin hakea lapset ajoissa ja jäimme päiväkodin lähipuistoon ja kotimatkalle ulkoilemaan. Kävelymatka päiväkodilta kotiin rantoja pitkin on kaunis!
Loppusyksyn tunnelmia
Täällä ne taas ovat. Englannin sumuiset talvipäivät nimittäin. Ainakin suomalaisesta tämä tuntuu yhä syksyltä. Kuopus viilettää vetistä asfalttia pitkin uudella potkulaudallaan päiväkodista esikoisen koululle. Tammet eivät millään meinaa luopua lehdistään. Aamulla sataa, välillä paistaa aurinko ja sitten taas sataa. Haravoimme lehtiä syksyn viimeiseen puutarhajätteiden keräykseen. Toivon, että ne kompostoidaan. Kuopus kastelee ja kylmettää lehtikasassa itsensä. Kuume nousee illalla. Hän sairastaa, puoliso sairastaa, esikoinen sairastaa, minun hermojani kiristää. Astun ovesta kosteaan syysilmaan. Heti on helmpompi hengittää. Tänä aamuna on kuuraa maassa ja viimeisenkin potilaan kuume laskenut.
Liian(ko) tylsää arkea
Olen jo parin viikon ajan herännyt kelloradion soittoon kello seitsemän, mutta jos lapset ovat olleet unessa, vain puolison on tarvinnut kömpiä sängystä ylös. Eilen piti minunkin nousta, sillä edessä oli esikoisen ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen. Hän nousi unisena katsomaan lastenohjelmaa. Kuopus jatkoi uniaan, ja jouduin herättämään hänet, kun aamupala oli valmis.
Esikoista selvästi hermostutti edessä oleva koulupäivä, sillä moni pikkuasia oli hänen mielestään huonosti. En ollut muistanut korjata hänen lempikouluhousujaan. Hoputin kuulemma turhaan pukemisessa. Ja miksi ei saanut laittaa shortseja?! Kaikki sujui kuitenkin hyvin siitä alkaen, kun lähdimme pyöräilemään kohti koulua.
En jaksanut eiliselle suunnitella mitään erityistä ohjelmaa, ja palasimme kuopuksen kanssa koululta suoraan kotiin. Hän on lomalla maanantaihin asti. Aurinko paistoi mukavasti puutarhaan. Hain meille pientä välipalaa ulos ja kaadoin itselleni kupillisen kahvia termarista.
Kahvittelun jälkeen laitoin pyykkikoneen pyörimään, selvittelin asioita tietokoneella ja tiskasin.
Aamulla kuopus oli marissut, että haluaisi leikkiä isoveljen kanssa. Heti perään hän oli halannut veljeä tiukasti ja vaatinut: “Älä mene.” Nyt, kun esikoinen oli koulussa ja minä puuhasin muuta, hän sai yllättävän hyvin omat leikit käyntiin pihalla.
Viime aikoina olen ollut vähän puutunut arkeeni. Kotityöt ja lasten kanssa touhuaminen eivät tunnu tarjoavan tarpeeksi haastetta. Inspiraatio valokuvaamiseen ja kirjoittamiseen on myös hukassa. Tuntuu kuin olisin jo kuvannut ja sanonut lähes kaiken meidän elämästä. Ketä kiinnostaa, että pesenpä vielä toisen koneellisen pyykkiä? Tai että lapsen jalka on taas kasvanut?! En meinaa kiinnostua itsekään. Luojan kiitos luen taas kirjoja aktiivisesti. Niistä löytyy toisinaan ripaus inspiraatiota, toisinaan vertaistukea.
Olen myös päättänyt syksyn aikana tehdä edes joitain verkko-opintoja avoimessa yliopistossa. Niistäkin saan toivottavasti lisää virtaa aivotoimintaan.
Ja silti. Nyt, kun arki on alkamassa, ei se tällaisenaankaan tunnu yhtään hassummalta. Jollain tavalla myös nautin tästä pitkittyneestä kotiäitiydestä. Ei ole ihan vielä pakko tietää, mitä aion seuraavaksi, ja ehdin päivittäin olla läsnä mukavissa pienissä hetkissä lasten kanssa.
Kun esikonen pääsee koulusta, käymme ostamassa jätskit ekan koulupäivän kunniaksi. Aurinko pilkahtelee yhä puutarhaan. Lapset alkavat leikkiä yhdessä, ja vetäydyn takavasemmalle puuhaamaan omia juttujani.
Normipäivä
Hieman yli vuosi sitten tein blogiin jutun tavallisesta tiistaipäivästä. Koska tuosta on kulunut jo paljon aikaa, päätin jälleen kuvata tavallista arkipäivää hieman samassa hengessä. Tällä kertaa kyseessä oli normaali torstai. Varsin rauhallinen arkipäivä ilman harrasteita tai muita menoja.
Näin tämä päivä meni:
Lyyli kömpii sängystä kohti ovea. Katson kelloa: 6.22. Yritän houkutella Lyyliä vielä nukkumaan, mutta jääräpäisesti hän haluaa katsomaan ohjelmaa. Uotikin herää pian. Etsimme netistä ohjelman, joka kelpaa molemmille. Se on hankalaa, koska toinen haluaisi lähinnä Kaapoa ja Pipsa Possua ja toinen katsoisi vain Pokemon- ja Minecraft-videoita.
Keitän puuron. Katan pöydän. Kutsun lapset syömään. Uoti itkeskelee, ettei halua kouluun, eikä syömisestä meinaa tulla mitään. Se ei auta yhtään, että otan myös kuvia.
Jounikin on herännyt ja valmistautuu töihin. Lapset haluavat halailla ja sylitellä. Vilkutetaan isille ikkunasta klo 7.44.
Hammaspesut, pukemiset ja sitten pyörällä kohti koulua, jonne koululainen ei vieläkään haluaisi. Nykyään hän kuitenkin jää sinne reippaasti ilman itkua minun perääni. Halaukset, pusut ja vilkutukset riittävät.
Olemme Lyylin kanssa olleet niin monena aamupäivänä liikenteessä, että tänään suuntaamme koululta suoraan kotiin. Haluaisin tehdä puutarhatöitä, mutta Lyyli kinuaa sisälle.
Lyyli katsoo sohvalla lastenohjelmia. Minä laitan pyykit pyörimään, tiskailen, yritän saada tavaroita järjestykseen, keitän kahvit, värkkään tietokoneella. Laittelemme Lyylin kanssa pyykkejä.
Sitten onkin jo lounasaika. Lämmitämme eilisiä jämiä.
Lyyli nukkuu enää vain satunnaisesti päiväunet, vaikka usein tarvitsisikin lepoa. Viime viikkoina olen saanut hänet välillä puoliväkisin huijattua unille. Tällä kertaa torkahdan itsekin hetkeksi.
Joudun herättämään Lyylin päikkäreiltä, että ehdimme ajoissa hakemaan Uotia. Koululla on oltava klo 15.15. Juuri alkaa sataa, kun olemme lähdössä. En enää ehdi vaihtaa sadevaatteita.
Jäämme hetkeksi koulun pihaan leikkimään.
Käymme kotona vaihtamassa ulkohousut sekä kumpparit ja menemme lähimpään leikkipuistoon.
Palaamme kotiin. Lapset katsovat Pikku Kakkosta, ja minä teen ruokaa. Jounia ei kuulu kotiin.
Ruuan jälkeen tulee viesti, että kokous venyi ja bussi on myöhässä. Kiroan täkäläisen bussiliikenteen epäluotettavuutta. Lapset alkavat leikkiä Retki-Roopea (yksi tämän hetken ohjelmasuosikeista). Jouni saapuu viluissaan, lämmittää itselleen ruokaa, touhuaa hetken lasten kanssa.
Lapsilla on iltatoimien aika: iltapala, vessassa käynti, hammaspesu, tänään myös suihku, yöpuvun pukeminen, iltasatu ja nukkumaan.
Koululainen
Kun muutto Birminghamiin varmistui, selvittelin, millainen koulu- ja päivähoitojärjestelmä täällä oikein on. Jo silloin valkeni, että Uoti menisi suoraan kouluun kesken lukuvuoden. Kun saimme kodin, aloin etsiä hänelle koulupaikkaa. Kovin täyttä tuntui olevan kaikissa lähikouluissa. Lukuisten puhelinsoittojen, sähköpostiviestien sekä kaupungin virkailijoilta saadun avun jälkeen tärppäsi, ja Uoti oli eilen ensimmäistä päivää koulussa. Koulu on reilun kilometrin päässä, mistä me autottomat olemme kovin kiitollisia. Matka sujuu hyvin pyörällä tai kävellen.
Vasta, kun koulupaikka varmistui, aloin jännittää. Viisivuotiaani menee lähes ummikkona yht’äkkiä kouluun! Eilen, ja yhä tänäänkin, minulla on ollut perhosia vatsassa. Hieman samalta tuntui, kun Uoti aloitti päiväkodissa vajaa kaksivuotiaana. Silloin hän itse tosin ei jännittänyt niin paljoa kuin nyt. Ensimmäisenä aamuna tunteet olivat ristiriitaiset kuten kuvista näkyy:
Lyylin kanssa haimme Uotin ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Päivä oli opettajan mukaan sujunut ihan hyvin. Uotin mielestä päivä oli ollut liian pitkä ja äitiä oli tullut ikävä:
Palkintona poljimme lähikaupalle syömään jäätelöt:
Tänä aamuna Uoti ei olisi halunnut lähteä kouluun. Toivottavasti pian helpottaa.