Valokuvablogi lapsiperheen elämästä ja ehkä vähän muustakin
Olen pitkään laiminlyönyt tavallisen arjen kuvaamista. Siitäpä sain itselleni tavoitteen vuodelle 2020. Aion kuvata viikoittain arkea edes vähän ja laittaa yhden tai muutaman arkikuvan myös blogiin. Katsotaan, kuinka käy!
Alkajaisiksi kaksi kuvaa vuoden ensimmäisen päivän aamukahvilta.
Vajaa nelivuotias ei tiedä parkouringista, mutta tekee sitä jatkuvasti ihan luonnostaan. Ihailen! Tässä eilinen taidonnäyte Siilitien metroasemalta:
ps. Aloitin joulukalenterin, jotta saisin päivitettyä pitkästä aikaa vähän tiuhemmin blogia. Minun arkirealismini takia luukut eivät avaudu ihan joka päivä. Tämän myötä iloa joulun odotukseen!
Yhtenä aamuna huomasin seinässä kauniita valoja ja varjoja. Samalla muistin kauan sitten kuvaamani varjokuvat mun ja Jounin ekasta yhteisestä kodista. Negatiivilta löytyi myös omakuva aamupuuron äärellä sekä hammasharjakuva. Sen innoittaman kuvasin myös nykyisen hammasharjakokoonpanon.
Pienelle kuumepotilaalle / toipilaalle on pitänyt keksiä kaikenlaista sisätekemistä. Touhujen keskellä olen useamman kerran jäänyt ihailemaan luovia ratkaisuja, joihin ei moni kaavoihin kangistunut aikuinen enää taivu. Piirräpä kahdella kädellä yhtäaikaa. Tai töki pikkuleipiin kuoppia sormella.
Runebergin päivän kunniaksi ylistän lastenkirjoja. Ne ovat iltojen ja aamujen, pitkien bussimatkojen ja monien monien muiden hetkien ehdottomia pelastajia. Tämä aamu alkoi Pikku-Marjan eläinkirjan loruilla. Yöpöytä ja sen vierus pursuavat muita kirjoja. Uoti yleensä tykästyy muutamaan, joita pitäisi lukea joka kerta. Voi kuinka usein hän pyytääkään Sulo-kirjaa (Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo!). Vuosi sitten ihmeteltiin eläinkuvakirjoja, mm. Pandan luontokirjaa, lukuisat kerrat. Ihan vauvana katseltavaksi kelpasi oikeastaan mikä kuvakirja tahansa.
