Vapaapäivän luontoretki

Puolisolla oli maanantaina töistä ylimääräinen vapaapäivä (täkäläinen bank holiday). Olen jo kauan halunnut viedä hänet retkelle Lickey Hillsin kukkuloille ja metsiin, jotka ovat inhimillisen bussimatkan päässä meiltä. Tuttavaperhe vei minut ja lapset alueelle jo sinä keväänä, kun muutimme Birminghamiin. Ihastuin välittömästi paikkaan, mutta jotenkin emme ole päässeet sinne koko perheen voimin tätä aiemmin. Onneksi nyt tuli tehtyä eväät, selvitettyä aikataulut sekä reitit ja vääntäydyttyä bussiin.

Lähes ensimmäisen polun varressa rapisteli kontiainen. Metsästä löytyi valmiita majoja. Maistelimme karhunvatukoita ja vadelmia. Ja kun saimme kivuttua kukkulan laelle, siellä oli vastassa tuttu linnamainen näköalapaikka (Beacon Hill Toposcope) ja upeat maisemat koko kaupungin ylle.

Retken lopuksi yritimme vielä valloittaa Bilberry Hillin eli “mustikkavuoren”, mutta reitti oli kasvitauteihin vedoten suljettu ja rinteiden metsät hakattu. Takaiskusta huolimatta retkeily kuitenkin virkisti. Unohtuivat taas hetkeksi kotiäidin elämänpiiriin liittyvät – ei yhtään vakavat – murheet.

Jatkuva vaate-, kenkä- ja välinehuolto

Juuri, kun luulen saaneeni lapsille sopivat vaatteet, kengät sun muut kamppeet, jompi kumpi löytää housuista reiän tai valittaa kengän puristavan. Tällä kertaa pienin kertoi, että varpaaseen sattuu. Mittasin saman tien kummankin lapset jalat, ja toden totta: kuopuksen jalka oli kesän aikana kasvanut lähes sentin pituutta!

Olemme aina hankkineet ison osan lasten vaatteista käytettyinä. Olemme saaneet ja ostaneet niitä kavereilta, kirppiksiltä, kierrätyskeskuksesta, facebookin kierrätysryhmistä ja vaatteidenvahtotapahtumista. Englannissa lasten vaatteita löytyy melko hyvin hyväntekeväisyyskirppiksiltä, mutta kuusivuotiaan kokoa ei ole paljon kierrossa ja esimerkiksi kenkiä on tarjolla vain yksittäisiä pareja. Tästä syystä olemme joutuneet ostamaan etenkin kenkiä aiempaa enemmän uutena. Hiljattain totesin myös, ettei kirppiksiltä löydy kuusivuotiaan jalkaan ja makuun sopivia housuja, ja tilasin hänelle netistä luomupuuvillaiset leggingsit.

Kuopus on täälläkin saanut jonkin verran kamppeita kavereilta, ja olemme säästäneet hänelle joitain isoveljen vanhoja vermeitä. Nyt kaivelin kenkälaatikosta hänelle kaverin vanhat lenkkarit ja esikoisen kumpparit. Kuopuksen iloksi ne olivat hänelle juuri sopivat. Lenkkarit kaiken lisäksi sellaiset, joissa on glitteriä.

Vaatehuoltoon helpostusta on tuonut vähän se, että innostuin keväällä trikoovaatteiden korjaamisesta. Sieviä paikkoja legginseihin ja t-paitoihin saa Korjaussarjakollektiivin ohjeilla. Samoin olen tajunnut ebayn olevan täällä kätevä käytettyjen tavaroiden markkinapaikka. Sieltä löysin molemmille hyvät vedenpitävät takit. Josko näillä nyt taas pärjäisimme vähän aikaa?!

Meille sopiva lapsiluku

Minulla on kolme sisarusta. Olen aina nauttinut siitä, että perheessä on paljon lapsia. Lapsena haaveilin äitiydestä ja suunnittelin hankkivani viisi lasta. Tuossa vaiheessa minulla ei toki ollut käsitystä siitä, mitä kaikkea lasten odottaminen, synnyttäminen ja kasvattaminen vaatii – tai että lapsia ei välttämättä saa, vaikka haluaisi.

Teininä ja nuorena aikuisena, kun olin herännyt maailman ympäristöongelmiin, pohdin, kannattaako tänne synnyttää lapsia lainkaan. He vain kasvattaisivat väkilukua entisestään ja länsimaisina lapsina kuluttaisivat rutkasti maapallon resursseja. En ollut siitäkään varma, löytäisinkö sopivan kumppanin, jonka kanssa lapsia voisin hankkia.

Puolison kanssa aloin heilastella, kun olin 24-vuotias. Asuimme eri paikkakunnilla, molempien opinnot olivat kesken emmekä muutenkaan olleet valmiita lasten hankintaan. Kun muutin samaan kaupunkiin ja yhteiseen asuntoon puolison kanssa, ryhdyimme jossain vaiheessa pohtimaan, haluammeko lapsia. Yhä podin maailmantuskaa, mutta biologinen vietti alkoi päästä voitolle. Jos ei nyt sitä viittä lasta, mutta ainakin joku tai muutama… Puolison näkemys myös lohdutti. Mitä ikinä maapallolle ja ihmisille tulevaisuudessa tapahtuisikaan, jälkikasvun kautta tapahtumien ketjussa voisi olla jollain tavoin mukana.

Esikoinen syntyi vähän sen jälkeen, kun olin täyttänyt 31-vuotta. Hän saapui maailmaan ilman suurempaa yrittämistä ja terveenä. Olimme kiitollisia ja onnesta soikeina. Heti emme jaksaneet toista lasta miettiä, mutta sisarusta kuitenkin esikoiselle toivoimme. Halusimme, että hänellä olisi joku, jonka kanssa jakaa sekä traumat että onnelliset muistot. Vajaa kolme vuotta myöhemmin tämä joku syntyi.

Välillä olemme pohtineet, pitäisikö vielä yrittää kolmatta lasta. Olemme kuitenkin päätyneet siihen, että kaksi lasta on meille just hyvä. Se sopii meidän elämän puitteisiin. Lähestymme neljääkymppiä, meillä ei ole varaa isompaan asuntoon, haluamme tulla toimeen ilman autoa ja minäkin haluaisin taas pian päästä aktiivisemmin mukaan työelämään. Ainakin meillä vauva on kummallakin kerralla laittanut myös parisuhteen joksikin aikaa koetukselle. En ole varma, kestäisikö se enää kolmatta.

Jos olisimme saaneet esikoisen aiemmin, jos asuisimme maalla tai lähempänä isovanhempia tai puitteet olisivat jotenkin muuten erilaiset, saattaisimme hankkia enemmänkin lapsia. Nyt näillä spekseillä kaksi on meille juuri sopiva… ja maapallonkin kannalta mielestäni kelvollinen kompromissi.

Ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon

Matkustamme junassa EC9 Hampurista Kölniin. Olemme heränneet majapaikassa klo 5.15, että ehtisimme klo 6.46 lähtevään junaan. Eilen jo ostimme kassillisen eväitä. Asemalta vielä nappasimme mukaan aamukahvit, mehua ja korvapuusteja muistuttavat Franzbrödchenit. Kiidämme läpi Saksan maaseudun. Olemme nähneet auringon nousevan usvaisten peltojen ylle. Väsyttää ja välillä kiukuttaa. Ja jo seuraavassa hetkessä onkin leppoisaa. Kuopus nukkuu (viimein) ja puoliso piirtää esikoisen selkään kuvia.

Nyt on interrailireissumme viimeinen matkapäivä. Kölnissä vaihdamme junaa, jotta pääsemme Brysseliin ja sieltä edelleen kanaalin ali takaisin Englantiin. Vaihtoaikaa pitäisi olla sen verran, että ehdimme nähdä Kölnin mahtipontisen tuomiokirkon.

Eilen meillä oli lepopäivä Hampurissa, mutta muuten olemme taittaneet matkaa sen verran rivakkaan tahtiin, että emme ole juuri ehtineet pyöriä kaupungeissa turisteina. Lähinnä asemanseudut ovat tulleet tutuiksi.

Väsyhetkiä lukuun ottamatta matkaaminen lasten kanssa junissa on sujunut hyvin. Lapset ovat piirrelleet, tehneet puuhakirjoja, leikkineet, pitäneet leikkikoulua, evästelleet, katsoneet tabletilta ohjelmia ja pelanneet korteilla. Välillä olemme vain jutelleet, katsoneet maisemia tai keksineet vitsejä. Kuopukset bravuurit ovat seuraavankaltaisia: “Miksi porkkana kävelee? Koska hän on menossa leikkipuistoon.” Matkalle sattuneet muutamat laiva- ja lauttamatkat ovat olleet lapsille mukavaa vaihtelua – etenkin diskoilu Ville Viikingin kanssa.

Suomessa esikoinen itki, ettei hän jaksa matkustaa junalla takaisin kotiin. Reissaaminen on kuitenkin sujunut hyvin. Heti alkajaisiksi mukava yllätys esikoiselle oli, kun matkalla Luulajasta Tukholmaan hän tutustui uusiin kavereihin lepovaunussa.

Itselleni junalla matkaaminen on luontevaa. Tällä interraililla olen kuitenkin hieman turhautunut myöhästeleviin juniin. Lähes jokaisena matkapäivänä joku juna on ollut niin reilusti myöhässä, että jatkoyhteydet ovat menneet uusiksi ja olemme päässeet kohteeseen perille paria tuntia myöhemmin. Yksin tai aikuisten kesken se ei niin haittaisi, mutta lasten kanssa on uuvuttavaa suunnata majapaikkaan iltamyöhään.

Jos joskus lähdemme reilaamaan uudestaan, aion suunnitella päivämatkat lyhyemmiksi ja jättää väleihin enemmän lepopäiviä. Tänä iltana tuntuu hyvältä päästä taas lepäämään omassa kodissa.

Paluu lapsuuden kesään

Puoliso ja lapset sekä serkut naapurimökistä ilakoivat järvessä. Sytytän tulet vesipadan ja kiukaan alle. Kuuntelen, kuinka lieskat alkavat kohista. Saunan ovesta aukeaa tuttu näkymä puiden oksiin ja niiden takana siintävään Lappajärveen. Menen itsekin uimaan. Sukeltaminen tuntuu aivan samalta kuin lapsena. Järviveden pehmeys iholla, hieman kalaisa ja mutaisa haju sieraimissa. Kun sauna on lämmin, löylyt ovat minun mielestäni ne maailman parhaat. Tuntuu hyvältä, että lapset saavat kokea samoja juttuja kuin minä lapsena. Kun saunassa kysyn, mikä Vimpelissä on ollut parasta, kuopus vastaa: “Uiminen on niin niin niin niin niin kivaa ja kaverit ja se, että pian saa makkaraa.”