Vuosi Birminghamissa

Nyt on tasan vuosi siitä, kun muutimme Birminghamiin. Elämäni uuvuttavimman kahden viikon muuttojärjestelyrupeaman jälkeen tuntui helpottavalta lähteä Helsingistä. Myöhään illalla kömmimme Birminghamin lentokentällä taksiin, joka vei meidät hotellille. Oli harmaata ja kosteaa. Kaikki alueet ja talot näyttivät samanlaisilta. En saanut kaupungista otetta.

Asunnon etsiminen oli haastavaa. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että olimme varsin tehokkaita ja onnekkaita, kun viikossa löysimme kelvollisen vuokrakodin.

Millaista elämä täällä sitten on ollut ja on.

Asumme sellaisessa kaksikerroksisessa talossa, jollaisissa valtaosa perheistä täällä elää. Alakerrassa keittiö ja olohuone. Kapeat portaat vievät yläkertaan, jossa on makuuhuoneet ja kylpyhuone. Takana oma aidattu piha. Hiljattain remontoiduissa taloissa voi olla modernimmat hanat, mutta tavallisesti kuuma- ja kylmävesihana ovat erikseen – kuinka epäkäytännöllistä! Vessaan valo sytytetään narua vetämällä. Monilla on ikkuinoissa pitsiverhot.

Arkielämä on meillä kuitenkin varsin samanlaista kuin Suomessa. Heräämme, lapset katsovat hetken ohjelmaa, jos ehtivät, syömme aamupalaa, valmistaudumme töihin ja kouluun ja muihin päivän askareisiin. Illalla syömme päivällisen, kun puoliso palaa töistä. Niitä samoja perusruokia kuin ennekin: pastaa, wokkia, riisiä kastikkeella, soijanakkikeittoa ja niin edelleen. Viikonloppuna ulkoilemme yhdessä, ja joskus käymme ravintolassa tai kahvilassa.

Juuri kukaan muu ei käytä Englannissa ulkohousuja. Haalareita ihmetellään. Leikkipuistoissa ei tapaa muita huonolla säällä. Lähes joka päivä sataa ainakin vähän vettä, ja sää voi muuttua nopeasti. Opettajia puhutellaan sukunimellä ja eteen lisätään herra, neiti tai rouva. Emme edes tiedä esikoisen opettajien etunimiä. Kuopuksen päiväkodissa opeja sentään kutsutaan etunimillä.

Autot ajavat vasemmalla puolella tietä. Vähintään viikon ajan olin ihan kauhuissani. Autot tuntuivat aina tulevan väärästä suunnasta, ja oli vaikea hahmottaa, mille bussipysäkille piti mennä päästäkseen haluamaansa suuntaan. Autoilu on täällä SE JUTTU, eikä julkinen liikenne toimi lähimainkaan niin hyvin kuin Helsingissä. Tiet ovat ruuhka-aikoina tukossa. Bussien aikataulut tuntuvat olevan suuntaa-antavia, ja vuoroja jää välistä. Teoriassa puolison pitäisi päästä puolessa tunnissa töihin, mutta käytännössä matkaan voi etenkin illalla mennä jopa kolminkertainen aika. Stressaavaa silloin, kun pitäisi ehtiä ajoissa.

Ihmiset tervehtivät ystävällisesti, mutta ovat muuten pidättyväisempiä kuin etukäteen luulin. Vanhat ihmiset ovat puheliaampia. Etenkin he saattavat lisätä tervehdykseen rakas tai kulta, esimerkiksi “Good morning love!” tai “Have a nice day darling!”. Kuulumisia kysellään paikalliseen tapaan “Are you alright?” eli “Oletko kunnossa?”. Alussa hämmennyin. Mietin, näytönkö siltä kuin jokin olisi vialla. Nyt olen jo tottunut, mutta itse kysyn sinnikkäästi: “How are you?”.

Palvelu pelaa täällä hyvin. Paketit tuodaan kotiovelle tai jos kukaan ei ole kotona, ne jätetään naapuriin tai meidän ilmoittamaan salapaikkaan. Joustavaa. Kaupan kassoilla on vain yksi linja, jolla voi rauhassa pakata, vaikka muut jonottavat. Joskus myyjät auttavat pakkaamisessa. Ravintoloissa on enemmän työntekijöitä kuin Suomessa. He tulevat helposti kysymään, maistuuko ruoka ja onko kaikki kunnossa. Pubit ovat koko kansan olohuoneita. Varmasti jotkut menevät niihin juopottelemaan, mutta pääasiassa pubeihin mennään viihtymään ja tapaamaan tuttuja. Ja pubeista saa kunnon ruokaa! Lapsille saattaa olla oma ruokalista. Usein myös värityskuvia ja leluja.

Kaiken alkubyrokratian jälkeen täällä on varsin helppo elää ulkomaalaisena. Lääkäripalvelut, koulutus, lapsilisä ja muut vastaavat kuuluvat myös meille. Enkä toistaiseksi ole omalla kohdallani törmännyt rasismiin, vaikka tiedän, että sitäkin täällä on. Olen oppinut paikallisen tyylin tavata ihmisiä. Jos haluaa seuraa, on turha odotella sitä puistossa. Parempi sopia suoraan leikkitreffejä toisten perheiden kanssa tai mennä johonkin kerhoon, sisäleikkipaikkaan tai vastaavaan.

Paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Mutta ehtiihän tässä tulevan vuoden aikana vielä kaikenlaista! Kuten maistaa Birminghamille ominaista aasialaista balti-currya.

Rullaluistelun alkeet

Eilen Suomi-koululla oli normaalin ohjelman lisäksi sekä presidentinvaalien ennakkoäänestys että kirppis. Esikoinen bongasi kirppikseltä heti rullaluistimet. Itse äkkiseltään pidin niitä liian pieninä ja yritin estellä luistinten ostamista. Puoliso kuitenkin jaksoi auttaa kunnollisessa sovittelussa, ja totesimme, että luistimet mahtuvat ainakin vähän aikaa. Olipa onni! Harvoin pari puntaa on tullut käytettyä näin onnistuneesti. Jo vuorokauden aikana esikoinen on ollut luistimilla ainakin viisi kertaa. Meidän takapihalla on pieni pläntti kivetystä, ja siinä hän itsekseen harjoittelee. Tänään aikamoisesta vesikelistä huolimatta menimme myös lähimpään leikkipuistoon treenaamaan. Kun kunnon jäille ei pääse, on rullaluistelu hyvä korvike.

Lapset oppivat kyllä juttuja huimaa vauhtia! Yhdistin eilen ja tänään kuvaamani videopätkät, ja jo vuorokaudessa kehitys näkyy selvästi. Ehkä ei mene kovinkaan kauaa, kun uskallan päästä esikoisen jo skeittipuistoon luistelemaan.

Pieni meni päiväkotiin

Tai eihän hän enää ole edes pieni. Kolmevuotias jo, mutta taidamme yhä pitää häntä hieman vauvanamme. Hän aloitti tällä viikolla nursery schoolissa eli päiväkodissa. Hän on selvästi päiväkotikypsä: monessa asiassa omatoiminen ja kaipaa kavereita. Ja osaa kuopus onneksi jo jonkin verran englantiakin, niin ei tarvi jännittää, saako hän ilmaistua tarpeitaan.

Alku oli kuitekin tahmea. Kuopus oli maanantaina harjoittelemassa tunnin. Hän itki, kun lähdin, ja itki, kun saavuin. Tiistaina hän meni päiväkotiin toisen kerran tunniksi. Hän päätti, ettei aio itkeä, ja aika sujui mukavasti leikkien. Nyt perjantaina hän oli ensimmästä kertaa viisi tuntia päiväkodissa. Jo aamulla alkoivat vaikeudet. Erehdyin kinastelemaan hänen kanssaan vaatetuksesta. Siitä lähtien hän itki: “Ei nursery schooliin”. Päiväkodin ovella kuopus yritti lähteä karkuun, ja kun olin vaivoin saanut itkevän ja rimpuilevan lapsen ulkovaatteet riisuttua, hoitaja ei meinannut saada häntä pysymään sylissään.

Tiedän, että yleensä lapset rauhoittuvat melko pian oman vanhemman lähdettyä. Silti sisälleni jäi kalvava olo. Koko viiden tunnin ajan Lyyli oli mielessäni. Katsoin kelloa ja mietin, mitä he tekevät päiväkodissa juuri sillä hetkellä. Murehdin, itkeekö hän yhä.

Hyvin päivä oli lopulta mennyt, ja vastassa oli hymyilevä lapsi. Eiköhän tämä siis tästä pian helpommaksi muutu! Kolme viiden tunnin päivää viikossa on varsin pehmeä alku päiväkotitaipaleelle. Sain nyt vielä sovittua päivät peräkkäisiksi, niin ei tule kahta kankeaa alotuspäivää samaa viikkoon.

Miniloma Nottinghamissa

Aloitimme vuoden kahden päivän ja yhden yön mittaisella visiitillä Nottinghamiin. Robin Hoodista tunnettu kaupunki on reilun tunnin junamatkan päässä Birminghamista. Olin kesällä yhden päivän kuvausreissulla Nottinghamissa ja ajattelin, että olisi kiva tuoda joskus koko perhe sinne. Liekö keski-ikäistymisen merkki vai mikä, mutta haaveenani on ollut myös kylpyläloma. Päätimmekin yöpyä hotellissa, josta löytyy allasosasto.

Ilta- ja aamu-uinnit osoittautuivat koko reissun kohokohdiksi. Lapset ehtivät käydä höyrysaunassa ja porealtaassakin ennen kuin henkilökunta tuli muistuttamaan, että täällä ne on tarkoitettu vain yli 16-vuotiaille. Ihan yhtä onnistunut ei ollut vierailumme Nottinghamin linnaan, vaikka sen näyttelyt tarjosivat katsottavaa ja puuhaa kaikenikäisille. Takeille ja laukuille ei meinannut löytyä minkäänlaista säilytyspaikkaa ennen kuin kävin avautumassa henkilökunnalle. Lisäksi lapset alkoivat olla nälkäisiä ja väsyneitä.

Sateisen koleassa säässä Nottingham ei näyttänyt niin idylliseltä kuin aurinkoisena kesäpäivänä, mutta omanlaista kauneutta oli myös sumuisessa kaupungissa. Sateessa emme jääneet kovin kauaksi ihailemaan linnan puutarhasta avautuvia maisemia, vaan suuntasimme lounaalle ja sen jälkeen takaisin kotiin.

Reissun uuvuttama kuopus nukahti jo ennen ruokien saapumista, mutta hänen – kuten meidän kaikkien muidekin – mieli oli virkistynyt. Emme kokeneet mitään valtaisia elämyksiä, mutta kivoja pieniä juttuja kuitenkin, ja sehän riittää. Esikoinen kiteytty omalta osaltaan reissun kohokohdat seuraavasti, kun kysyin, mikä oli parasta: “Se, että sai pelata pokea, uida, katsoa tv:tä ja sai aamiaisella suklaalevitettä paahtoleivälle.”