Jaettu huone

Kun asuimme Suomessa, nukuimme koko perhe samassa huoneessa. Esikoinen olisi jo tuolloin ollut valmis siirtymään omaan huoneeseen. Ajattelimme kuitenkin, että kuopuksen kannalta on kivuttominta, jos he muuttavat yhtä aikaa lastenhuoneeseen. Asia konkretisoitui viime keväänä, kun meillä alkoi kerrossängyn aikakausi.

Lapsen Maailman tuoreimmassa numerossa pohditaan, tarvitseeko lapsi oman huoneen vai ei. Juttu löytyy myös lehden nettisivuilta. Täällä Englannin kodissa voisimme tarjota molemmille lapsille oman huoneen, mutta olemme ajatelleet, että nyt, kun lapset ovat vielä pieniä, sisaruksen läheisyys tuo turvaa. Lapsen Maailman artikkelissa perheneuvolan psykologi Sirpa Seppänen allekirjoittaa, että pienille yhteinen huone voi olla parempi ratkaisu kuin erilliset huoneet: huonekaveri tuo turvallisuudentunnetta ja yhteiset leikit sujuvat luontevasti. Kun kysyin lapsilta, mikä on parasta heidän huoneessaan, esikoinen vastasikin: “Lyyli!” Kuopus puolestaan sanoi pitävänsä laatikkoleikeistä.

Kysyin lapsilta myös, haluaisivatko he ikiomat huoneet. Kummatkin vastaavat myöntävästi. Esikoista harmittaa, kun pikkusisko kaataa hänen lelujaan lattialle. Lisäksi hän haluaisi siivota yksin. Pienempi ei taida täysin ymmärtää, mistä olisi kyse. Hän kertoo haluavansa eri huoneeseen kuin Uoti, isi ja äiti, mutta hänen huoneessaan olisi myös mummi.

Emme ole nähneet hirveästi vaivaa lastenhuoneen sisustamisessa. Lapset ovat onneksi huoneeseensa tyytyväisiä. Esikoinen valitsi kyseisen huoneen aikanaan lastenhuoneeksi, koska siellä oli valmiina kalalamppu ja huoneesta on näkymä takapihalle ja puistoon.

Vaikka lapsilla on välillä haaveita ikiomista huoneista, uskomme, että he viihtyvät yhteisessä huoneessa vielä useamman vuoden. Lapsen Maailman artikkelissa Sirpa Seppänen sanoo, että ei sijoittaisi eri sukupuolta olevia murrosikäisiä lapsia mielellään samaan huoneeseen. Ikiomien huoneiden aika koittanee meilläkin viimeistään murrosiän kynnyksellä.

Kuinka aamupäivät kuluvat kotihoidossa?

Kun olemme vieneet esikoisen kouluun, voimme kuopuksen kanssa tehdä ihan mitä huvittaa. Se on ihanaa, kun saa ulkoilla, evästellä tai käydä vaikka kerhossa, uimassa tai kahvilassa keskellä päivää. Säännöllisesti kuitenkin myös hieman rasitun. Tuntuu, että jatkuvasti pitää miettiä, kuinka saamme kotihommat ja kaupassa käynnit hoidettua, ulkoiltua tarpeeksi ja järjestettyä kuopukselle sopivasti aktiviteetteja. Meillä on Lyylin kanssa tiettyjä viikkorutiineita, mutta pääasiassa keksimme päivän ohjelman spontaanisti samana aamuna. Kokosin tähän alle meidän tämän viikon aamupäivätouhut.

Maanantai 13.11.

Olemme jo lähdössä kirjaston loruhetkeen, mutta matkalla kuopus sanoo, että haluaa kotiin. Itsekin olen hieman uupunut edellisen päivän synttärijuhlista sekä nuhaisen katkonaisesta yöstä. Kurvaamme siis pyörällä kohti kotia. Syömme välipalaa ja leikimme synttärilahjoilla.

Tiistai 14.11.

Menemme tavalliseen tiistaiseen tapaan alle kouluikäisten playgroupiin, joka vastaa lähinnä Suomen perhekahviloita tai -kerhoja. Kuopuksella on kolmivuotispäivä, ja käymme sen kunniaksi kerhon jälkeen herkuttelemassa jätskibaarissa.

Keskiviikko 15.11.

Käymme postissa ja kaupassa. Pyräilemme sitten leikkipuistoon leikkimään ja syömään eväitä.

Torstai 16.11.

Aamu on kauniin aurinkoinen. Menemme yhteen lähileikkipuistoista. Melko pian kuopus väsähtää ja haluaa kotiin. Teemme omaan pihaan puutarhakahvilan. Yritän houkutella Lyyliä jäämään ulos, mutta kolmevuotiaan jääräpäisyydella hän vaatii lastenohjelmaa.

Perjantai 17.11.

Pyöräilemme viereiseen kaupunginosaan, jossa on perjantaisin playgroup. Käymme matkalla kaupassa. Kuopusta vaivaa nälkäkiukku. Onneksi se menee ohi, kun hän saa vähän välipalaa ennen kerhoa.

 

Kun lapset ärsyttävät

Säännöllisesti ihmettelen sitä, miten nuo ihanat lapset, jotka ovat minulle rakkaimpia maailmassa, voivat olla myös niin käsittämättömän ärsyttäviä. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainut vanhempi, joka näin kokee. Itseäni alkaa ketuttaa usein samoissa tilanteissa. Kuopus ei halua syödä ja haluaa vessaan sekä vaihtamaan vaatteita, kun itselläni on aamiainen vielä täysin kesken. Lopulta palaan juomaan jäähtynyttä kahvia.

Jos kuuntelemme aamupalalla musiikkia, esikoinen ei keskity syömään, vaan jorailee suurieleisesti musiikin tahtiin. Ihan söpöäkin toki, mutta toistuvana ohjelmanumerona se saa otsalohkoni tykyttämään.

Ikuinen ongelma on kiireiset lähtötilanteet tai jos jompi kumpi lapsista on väsynyt, kun on aika lähteä kohti koulua. Ja jos muuten on puitteet kunnossa, toinen lapsista saattaa huvikseen ärsyttää toista (ja siinä samalla lopulta minua).

Hermostun myös herkästi, jos lasten leikit eivät suju. Tilanteita on monia. Isompi pitää lelua niin ylhäällä, ettei pienempi yllä. Yleensä hän vielä juoksee samalla täysiä karkuun huutava pikkusisko perässään. Tai pienempi ottaa lelut isoveljen kädestä, ruttaa hänen piirustuksensa ja hajottaa legorakennelmat. Itse saa olla koko ajan välissä setvimässä ja muistuttamassa jakamisesta, vuorottelusta sekä asioiden sopimisesta huutamatta. Ja sitten yht’äkkiä he touhuavatkin pitkiä aikoja tyytyväisenä yhdessä tai rinnakkain, ja ihmettelen, miksi taas menetinkään hermoni heidän kanssaan.

 

 

Kielen oppimisen ihmiskoe

Kun muutimme yhdeksän kuukautta sitten Englantiin, vakuutimme lapsille, että he kyllä oppivat kielen nopeasti. Esikoinen taisi odottaa todella nopeaa oppimista, koska jo parin viikon jälkeen häntä harmitti, miksei hän vieläkään osaa englantia. Moni vastaavassa tilanteessa ollut vanhempi lohdutti, että noin puolen vuoden jälkeen lapset todella alkavat puhua uutta kieltä. No, onhan puoli vuotta lapsen mittakaavassa varsin pitkä aika.

Esikoinen aloitti koulun maaliskuun lopussa. Kouluun mennessään hän ei osannut kuin muutaman fraasin englanniksi, ja koulun alku oli kova shokki. Parin kuukauden jälkeen alkoi onneksi helpottaa. Hän oppi hieman kieltä ja sai muutaman kaverin.

Kesäloman jälkeen suurimmat vaikeudet olivat takanapäin. Koulu, koulun tavat ja koulukaverit olivat tuttuja ja englantikin sujui paremmin. Nykyään esikoinen oppii uusia sanoja mielettömällä tahdilla. Säännöllisesti häkellyn hänen sanavarastostaan. Yhtenä päivänä koulun jälkeen hän esimerkiksi selitti minulle, kuinka oppitunnilla oli puhuttu about hairy mammals eli karvaisista nisäkkäistä.

Jo nyt hän tietää ja osaa käyttää sanoja, joita en itsekään aiemmin osannut. Hänen läksyistään opin, että fetch tarkoittaa noutaa ja hutch häkkiä, enkä olisi hoksannut sanoa matoa tutisevaksi (a wibbly worm). Kielen oppimisen rinnalla esikoinen oppii koko ajan yhä paremmin lukemaan ja kirjoittamaan. Kuvassa näkyvä tarina oli kerrottu hänelle koulussa, ja kotiin tullessaan hän halusi kirjoittaa sen itse.

Hauska lisä kielen oppimisessa on puheeseen tarttuva Birminghamin aksentti eli Brummie-aksetti. Ei se ole esikoisella kovin vahva, mutta murteen vaikutuksen huomaa hänen ääntämyksestään. Esimerkiksi maito ei ole milk vaan miuk. Aksentista saa pienen aavistuksen myös oheisesta videosta, jolla esikoinen laskee kolmeenkymmeneen. Hän laskee mielellään englanniksi. Olisi laskenut videollakin sataan asti, mutta 30 oli meitä molempia tyydyttävä kompromissi. Sen verran tekin saatatte jaksaa katsoa.