Palasimme muutama päivä sitten kesälomareissulta Suomesta. Sitä ennen ehdimme asua tarkalleen puoli vuotta Birminghamissa. Jo ennen reissuun lähtöä yritin vetää yhteen tuntemuksia kuuden kuukauden ajalta. Jotenkin se itselläni tiivistyy kysymykseen: “Kannattiko?” Koska tämä on vasta ensimmäinen neljännes ajasta, jonka olemme suunnitelleet täällä asuvamme, en voi tietää, mitä puolentoista vuoden päästä ajattelen. Kotiutuminen vie aikaa – selvästikin enemmän kuin ajattelin.
Vasta loppukeväällä ja kesällä aloimme löytää muutamia kavereita omilta kotikulmilta. Esikoinen alkoi puhua jonkin verran englantia ja sai koulussa ensimmäiset ystävänsä. Minä puolestani tutustuin pariin äitiin leikkipuistossa ja kerhoissa, ja olemme silloin tällöin sopineet puistotreffejä. Itse kaipaan aikuista keskusteluseuraa, mutta en välttämättä tarvi täältä hurjan läheisiä ystäviä. Lapsille sellaisia kuitenkin toivon. Heidän näkökulmastaan kaksi vuotta on pitkä aika. Kuopuskin varmasti saa ikiomat sydänystävänsä viimeistään sitten, kun hän aikanaan aloittaa päivähoidon.
Moni on sanonut hyppyämme ulkomaille rohkeaksi. Meillä oli asiat hurjan hyvin Suomessa, ja olisimme voineet asettua aloillemme. Emme kuitenkaan osanneet. Jo yli kymmenen vuotta sitten seurustelumme alkuaikoina tiesin, että puoliso menisi jossain vaiheessa joksikin aikaa töihin ulkomaille. Ymmärsin, mikä hyöty siitä olisi tutkijalle, ja lupasin lähteä mukaan. Täällä nyt olemme, ja jos emme olisi, haikailisimme, miksi emme lähteneet.
Itselleni suuri motivaatio muuttoon oli varmasti myös halu kokea se, millaista on elää toisessa valtiossa. Maiden ja kaupunkien välillä on hurjasti eroja, eikä muutto saman maan sisälläkään välttämättä ole helppo. Kun muutin lukion jälkeen Seinäjoelta Ouluun, kunnolliseen kotiutumiseen meni reilusti yli vuosi. Sen jälkeen olen ollut paremmin jalat maassa. Tiedän, että uuteen paikkaan ei solahda välttämättä noin vain.
Tähän mennessä minulle kiinnostavinta on ollut maahanmuuttajan näkökulman oppiminen. Mitä kaikkea se vaatiikaan, että saa ihan tavalliset asiat rullaamaan uudessa kulttuurissa! Tällaisessakin tilanteessa, jossa kulttuurit eivät globaalissa mittakaavassa eroa juuri toisistaan ja osaan jo valmiiksi uuden asuinmaan kieltä! Olen myös oppinut muista maahanmuuttajista. Tämä on monikulttuurinen kaupunki, jossa asuu ihmisiä eri puolilta maailmaa. Uutisetkin konkretisoituvat eri tavalla, kun tuntee jonkun esimerkiksi Japanin Fukushimasta.
Suomen matkan aikana huomasin, että minulla todella on ollut ja on ikävä Suomea sekä ystäviä ja sukulaisia siellä. Toisaalta tuntui hyvältä palata kotiin. Täällä ei ole enää vähään aikaan tuntunut siltä kuin olisi ulkomailla. Lapsetkin pitävät tätä selvästi kotinaan, eivätkä enää kysele, milloin palaamme vanhaan kotiin tai miksi isin piti mennä ulkomaille töihin. Esikoisesta parasta uudessa kodissa on oma huone, jossa on kerrossänky. Ja nyt loppulomalla kuopus haluaa olla kotona, syödä pitsaa sekä käydä leikkipuistoissa. Heti paluun jälkeen löysimmekin lähipuistosta tuon hyvän kiipeilypuun, jossa lapset valokuvissa kiipeilevät.
