Vielä on kesää jäljellä

Esikoisella on koulusta vielä viikko lomaa jäljellä. Ilmat ovat välillä olleet jo aika syksyiset, ja olen ihmetellyt, miksi elokuu on Briteissä kesälomakuukausi. Loppuviikosta ilmat lämpenivät. Vaikka kasveista näkee jo syksyn lähestyvän, tuntuu taas kesältä. Olemme yrittäneet nauttia lämmöstä ja auringosta ulkoilemalla mahdollisimman paljon. Jounilla oli tänään ekstravapaapäivä töistä. Pakkasimme lounaseväät reppuun ja pyöräilimme lähialueen metsäisimpään puistoon – siihen samaan, josta keväällä löysimme metsää ja pokemoneja. Evästelimme ja lapset kahlailivat purossa. Kaipaan meren tai järven rantaan, mutta pikkuriikkinenkin vesistö on tyhjää parempi. Ja taas totesin sen, että eväsretkelle tulisi lähteä useammin. Pienellä vaivalla saa suuren ilon, eikä tarvitse mennä edes kauas.

Sukupuolineutraalia kasvatusta

Alusta asti olemme vanhempina yrittäneet toimia niin, että emme luo lapsiin odotuksia sukupuolen perusteella. Poikia ovat ne, joilla on pippeli, ja tyttöjä ne, joilla on pimppi. Muuten ei ole poikien juttuja tai tyttöjen juttuja. Sukupuolesta riippumatta saa käyttää pinkkiä ja sinistä, farkkuja ja mekkoja, leikkiä prinsessaa ja ninjaa tai vaikka ninjaprinsessaa sekä leikata hiuksensa lyhyiksi tai kasvattaa pitkiksi. Tämä ei estä tyttöä olemasta stereotyyppisen tyttömäinen tai poikaa poikamainen. Lapsella on vapaus toimia niin kuin haluaa – oli se yleisten oletusten mukaista tai ei.

Kannattiko muuttaa ulkomaille?

Palasimme muutama päivä sitten kesälomareissulta Suomesta. Sitä ennen ehdimme asua tarkalleen puoli vuotta Birminghamissa. Jo ennen reissuun lähtöä yritin vetää yhteen tuntemuksia kuuden kuukauden ajalta. Jotenkin se itselläni tiivistyy kysymykseen: “Kannattiko?” Koska tämä on vasta ensimmäinen neljännes ajasta, jonka olemme suunnitelleet täällä asuvamme, en voi tietää, mitä puolentoista vuoden päästä ajattelen. Kotiutuminen vie aikaa – selvästikin enemmän kuin ajattelin.

Vasta loppukeväällä ja kesällä aloimme löytää muutamia kavereita omilta kotikulmilta. Esikoinen alkoi puhua jonkin verran englantia ja sai koulussa ensimmäiset ystävänsä. Minä puolestani tutustuin pariin äitiin leikkipuistossa ja kerhoissa, ja olemme silloin tällöin sopineet puistotreffejä. Itse kaipaan aikuista keskusteluseuraa, mutta en välttämättä tarvi täältä hurjan läheisiä ystäviä. Lapsille sellaisia kuitenkin toivon. Heidän näkökulmastaan kaksi vuotta on pitkä aika. Kuopuskin varmasti saa ikiomat sydänystävänsä viimeistään sitten, kun hän aikanaan aloittaa päivähoidon.

Moni on sanonut hyppyämme ulkomaille rohkeaksi. Meillä oli asiat hurjan hyvin Suomessa, ja olisimme voineet asettua aloillemme. Emme kuitenkaan osanneet. Jo yli kymmenen vuotta sitten seurustelumme alkuaikoina tiesin, että puoliso menisi jossain vaiheessa joksikin aikaa töihin ulkomaille. Ymmärsin, mikä hyöty siitä olisi tutkijalle, ja lupasin lähteä mukaan. Täällä nyt olemme, ja jos emme olisi, haikailisimme, miksi emme lähteneet.

Itselleni suuri motivaatio muuttoon oli varmasti myös halu kokea se, millaista on elää toisessa valtiossa. Maiden ja kaupunkien välillä on hurjasti eroja, eikä muutto saman maan sisälläkään välttämättä ole helppo. Kun muutin lukion jälkeen Seinäjoelta Ouluun, kunnolliseen kotiutumiseen meni reilusti yli vuosi. Sen jälkeen olen ollut paremmin jalat maassa. Tiedän, että uuteen paikkaan ei solahda välttämättä noin vain.

Tähän mennessä minulle kiinnostavinta on ollut maahanmuuttajan näkökulman oppiminen. Mitä kaikkea se vaatiikaan, että saa ihan tavalliset asiat rullaamaan uudessa kulttuurissa! Tällaisessakin tilanteessa, jossa kulttuurit eivät globaalissa mittakaavassa eroa juuri toisistaan ja osaan jo valmiiksi uuden asuinmaan kieltä! Olen myös oppinut muista maahanmuuttajista. Tämä on monikulttuurinen kaupunki, jossa asuu ihmisiä eri puolilta maailmaa. Uutisetkin konkretisoituvat eri tavalla, kun tuntee jonkun esimerkiksi Japanin Fukushimasta.

Suomen matkan aikana huomasin, että minulla todella on ollut ja on ikävä Suomea sekä ystäviä ja sukulaisia siellä. Toisaalta tuntui hyvältä palata kotiin. Täällä ei ole enää vähään aikaan tuntunut siltä kuin olisi ulkomailla. Lapsetkin pitävät tätä selvästi kotinaan, eivätkä enää kysele, milloin palaamme vanhaan kotiin tai miksi isin piti mennä ulkomaille töihin. Esikoisesta parasta uudessa kodissa on oma huone, jossa on kerrossänky. Ja nyt loppulomalla kuopus haluaa olla kotona, syödä pitsaa sekä käydä leikkipuistoissa. Heti paluun jälkeen löysimmekin lähipuistosta tuon hyvän kiipeilypuun, jossa lapset valokuvissa kiipeilevät.

Isovanhemmat

Se, mitä lapset eniten tuntuvat kaipaavan Suomesta, on isovanhemmat. Kun soittelemme isoäideille ja -isille, sen jälkeen kuuluu usein kysymys: “Milloin voin mennä mummin (tai papan tai ukin) luo kylään?” Nyt kesälomalla olemme vierailleet jokaikisen isovanhemman luona. Puolison puolelta lapsilla on myös kaksi isomummoa. Heitäkin ehdimme käydä moikkaamassa. Isovanhempien luona viihtyisi pidempäänkin, mutta kiva oli ehtiä tämänkin verran. Juuri nyt nautimme viimeisistä hetkistä Maisa-mummin kotona. Samalla, kun kirjoitan tätä, kuopus torkkuu mummin sohvalla ja esikoinen juttelee terassilla mummin kanssa.

Isomummon luona Tervolassa:

Toisen isomummon luona Haaparannalla:

Mummon ja papan tykönä Tervolassa:

Ukin ja Nannan kesäpaikassa Vimpelissä:

Ja viimeisenä mummin luona Seinäjoella:

 

 

Miniretki suolle

Jokin aika sitten esikoinen kyseli, millainen oikein on suo. Olemme kyllä toisinaan retkeilleet soilla, mutta viimeisestä suoretkestä oli selvästi kulunut liikaa aikaa. Täällä Tervolan mummolassa lähin suo on lyhyen kävelymatkan päässä. Aamupäivällä pakkasimmekin pienet eväät reppuun ja suuntasimme peltojen halki Kuikeroaavalle. Suon laidassa minä ja kuopus riisuimme kengät ja kuljimme suolla paljain jaloin (kannattaa kokeilla!). Oli lämmintä, mutta sen verran tuulista, että suurin osa paarmoista pysyi loitolla. Maistelimme hilloja ja poimimme muutamia mukaankin.