Säännöllisesti ihmettelen sitä, miten nuo ihanat lapset, jotka ovat minulle rakkaimpia maailmassa, voivat olla myös niin käsittämättömän ärsyttäviä. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainut vanhempi, joka näin kokee. Itseäni alkaa ketuttaa usein samoissa tilanteissa. Kuopus ei halua syödä ja haluaa vessaan sekä vaihtamaan vaatteita, kun itselläni on aamiainen vielä täysin kesken. Lopulta palaan juomaan jäähtynyttä kahvia.
Jos kuuntelemme aamupalalla musiikkia, esikoinen ei keskity syömään, vaan jorailee suurieleisesti musiikin tahtiin. Ihan söpöäkin toki, mutta toistuvana ohjelmanumerona se saa otsalohkoni tykyttämään.
Ikuinen ongelma on kiireiset lähtötilanteet tai jos jompi kumpi lapsista on väsynyt, kun on aika lähteä kohti koulua. Ja jos muuten on puitteet kunnossa, toinen lapsista saattaa huvikseen ärsyttää toista (ja siinä samalla lopulta minua).
Hermostun myös herkästi, jos lasten leikit eivät suju. Tilanteita on monia. Isompi pitää lelua niin ylhäällä, ettei pienempi yllä. Yleensä hän vielä juoksee samalla täysiä karkuun huutava pikkusisko perässään. Tai pienempi ottaa lelut isoveljen kädestä, ruttaa hänen piirustuksensa ja hajottaa legorakennelmat. Itse saa olla koko ajan välissä setvimässä ja muistuttamassa jakamisesta, vuorottelusta sekä asioiden sopimisesta huutamatta. Ja sitten yht’äkkiä he touhuavatkin pitkiä aikoja tyytyväisenä yhdessä tai rinnakkain, ja ihmettelen, miksi taas menetinkään hermoni heidän kanssaan.
