Olen ollut vähän yli viikon 38-vuotias. Viime vuosina olen potenut urakriisiä ja jonkin verran myös neljänkympin kriisiä. Omien vanhempien sukupolvi ikääntyy, itse vanhenen enkä tunne moneltakaan osin täyttäväni oletuksia tämänikäisen elämästä. Missä on vaikkapa omistusasunto tai vahva asema työelämässä?!
Kuitenkin sitä mukaa, kun neljäkymmentä on entistä lähempänä, kriiseily tuntuu laantuvan. Miksi minun pitäisi täyttää – viime kädessä kai omat – oletukset? Kuten vanhemmat ja viisaammat ovat kannustaneet: uran ei tarvitse olla mikään suora nousujohdanne yhdellä saralla vaan se voi olla sarja erilaisia vaiheita ja projekteja.
Vaikka peilistä katsoo aamuisin yhä se vanhentunut naama, en välitä vaan nautin siitä, mikä 38-vuotiaana on kivaa. Tietyt nuoruuden kriiseilyt ovat kuitenkin (toivottavasti) taakse jäänyttä elämää. Tämänikäisenä olen armollisempi itselleni. Hyväksyn vartaloni, otan rennommin enkä juurikaan enää välitä muiden mielipiteistä ulkonäköni tai tekemisteni suhteen. Voin käydä uimahallissa sheivaamatta sääri- ja kainalokarvojani ja katsoa illalla tv:tä vailla huonoa omaatuntoa.
ps. Vertaistueksi keski-ikäistymiseen suosittelen Pauliina Vanhatalon kirjaa Toinen elämä.
