Meille sopiva lapsiluku

Minulla on kolme sisarusta. Olen aina nauttinut siitä, että perheessä on paljon lapsia. Lapsena haaveilin äitiydestä ja suunnittelin hankkivani viisi lasta. Tuossa vaiheessa minulla ei toki ollut käsitystä siitä, mitä kaikkea lasten odottaminen, synnyttäminen ja kasvattaminen vaatii – tai että lapsia ei välttämättä saa, vaikka haluaisi.

Teininä ja nuorena aikuisena, kun olin herännyt maailman ympäristöongelmiin, pohdin, kannattaako tänne synnyttää lapsia lainkaan. He vain kasvattaisivat väkilukua entisestään ja länsimaisina lapsina kuluttaisivat rutkasti maapallon resursseja. En ollut siitäkään varma, löytäisinkö sopivan kumppanin, jonka kanssa lapsia voisin hankkia.

Puolison kanssa aloin heilastella, kun olin 24-vuotias. Asuimme eri paikkakunnilla, molempien opinnot olivat kesken emmekä muutenkaan olleet valmiita lasten hankintaan. Kun muutin samaan kaupunkiin ja yhteiseen asuntoon puolison kanssa, ryhdyimme jossain vaiheessa pohtimaan, haluammeko lapsia. Yhä podin maailmantuskaa, mutta biologinen vietti alkoi päästä voitolle. Jos ei nyt sitä viittä lasta, mutta ainakin joku tai muutama… Puolison näkemys myös lohdutti. Mitä ikinä maapallolle ja ihmisille tulevaisuudessa tapahtuisikaan, jälkikasvun kautta tapahtumien ketjussa voisi olla jollain tavoin mukana.

Esikoinen syntyi vähän sen jälkeen, kun olin täyttänyt 31-vuotta. Hän saapui maailmaan ilman suurempaa yrittämistä ja terveenä. Olimme kiitollisia ja onnesta soikeina. Heti emme jaksaneet toista lasta miettiä, mutta sisarusta kuitenkin esikoiselle toivoimme. Halusimme, että hänellä olisi joku, jonka kanssa jakaa sekä traumat että onnelliset muistot. Vajaa kolme vuotta myöhemmin tämä joku syntyi.

Välillä olemme pohtineet, pitäisikö vielä yrittää kolmatta lasta. Olemme kuitenkin päätyneet siihen, että kaksi lasta on meille just hyvä. Se sopii meidän elämän puitteisiin. Lähestymme neljääkymppiä, meillä ei ole varaa isompaan asuntoon, haluamme tulla toimeen ilman autoa ja minäkin haluaisin taas pian päästä aktiivisemmin mukaan työelämään. Ainakin meillä vauva on kummallakin kerralla laittanut myös parisuhteen joksikin aikaa koetukselle. En ole varma, kestäisikö se enää kolmatta.

Jos olisimme saaneet esikoisen aiemmin, jos asuisimme maalla tai lähempänä isovanhempia tai puitteet olisivat jotenkin muuten erilaiset, saattaisimme hankkia enemmänkin lapsia. Nyt näillä spekseillä kaksi on meille juuri sopiva… ja maapallonkin kannalta mielestäni kelvollinen kompromissi.

Mä eka!

Mä oon eka valmis. Mä eka ulkona. Mun vuoro avata ovi. Mä painan eka liikennevaloissa. Mä eka bussipysäkillä. Mun vuoro valita ohjelma. Mä eka kylvyssä. MÄ EKAAAA! ÄÄÄÄÄÄÄÄ!

Hengästyttävää välillä tämä sisarusten kilpailuvietti. Yritämme olla tasapuolisia ja kannustaa siihen, etteivät lapset niin paljoa kiinnittäisi huomiota siihen, kuka on ensimmäinen. Säännöllisissä asioissa on helppo pitää vuoroja. Iltasadun saa kumpikin valita vuoroilloin. Lastenohjelmat he valisevat vuoron perään. Ei niin väliä, kuka päättää ensin, koska kumpikin saa valita yhtä monta. Vanhemman korvaan välillä kuiskaan, että anna pienemmän juosta edellä. Ja tietenkin ohjaamme lapsia toimimaan yhdessä niin, ettei kilpailuasetelmaa edes synny.

Silti lapset välillä kokevat tulleensa sorretuiksi. Silloin lohdutan (vähintään ajatuksissa itseäni), että pitkällä aikavälillä asiat menevät kuitenkin kutakuinkin tasan.

Tuoreimmassa Lapsen Maailma -lehden numerossa (4/2018) käsitellään sisarusten välisiä suhteita roolijaon näkökulmasta. Vaikka jutun perspektiivi on hieman toinen, siinäkin muistutetaan, että lapsia pitäisi kohdella mahdollisimman tasapuolisesti. Jatkakaamme siis sillä tiellä tasapainoillen.

Jaettu huone

Kun asuimme Suomessa, nukuimme koko perhe samassa huoneessa. Esikoinen olisi jo tuolloin ollut valmis siirtymään omaan huoneeseen. Ajattelimme kuitenkin, että kuopuksen kannalta on kivuttominta, jos he muuttavat yhtä aikaa lastenhuoneeseen. Asia konkretisoitui viime keväänä, kun meillä alkoi kerrossängyn aikakausi.

Lapsen Maailman tuoreimmassa numerossa pohditaan, tarvitseeko lapsi oman huoneen vai ei. Juttu löytyy myös lehden nettisivuilta. Täällä Englannin kodissa voisimme tarjota molemmille lapsille oman huoneen, mutta olemme ajatelleet, että nyt, kun lapset ovat vielä pieniä, sisaruksen läheisyys tuo turvaa. Lapsen Maailman artikkelissa perheneuvolan psykologi Sirpa Seppänen allekirjoittaa, että pienille yhteinen huone voi olla parempi ratkaisu kuin erilliset huoneet: huonekaveri tuo turvallisuudentunnetta ja yhteiset leikit sujuvat luontevasti. Kun kysyin lapsilta, mikä on parasta heidän huoneessaan, esikoinen vastasikin: “Lyyli!” Kuopus puolestaan sanoi pitävänsä laatikkoleikeistä.

Kysyin lapsilta myös, haluaisivatko he ikiomat huoneet. Kummatkin vastaavat myöntävästi. Esikoista harmittaa, kun pikkusisko kaataa hänen lelujaan lattialle. Lisäksi hän haluaisi siivota yksin. Pienempi ei taida täysin ymmärtää, mistä olisi kyse. Hän kertoo haluavansa eri huoneeseen kuin Uoti, isi ja äiti, mutta hänen huoneessaan olisi myös mummi.

Emme ole nähneet hirveästi vaivaa lastenhuoneen sisustamisessa. Lapset ovat onneksi huoneeseensa tyytyväisiä. Esikoinen valitsi kyseisen huoneen aikanaan lastenhuoneeksi, koska siellä oli valmiina kalalamppu ja huoneesta on näkymä takapihalle ja puistoon.

Vaikka lapsilla on välillä haaveita ikiomista huoneista, uskomme, että he viihtyvät yhteisessä huoneessa vielä useamman vuoden. Lapsen Maailman artikkelissa Sirpa Seppänen sanoo, että ei sijoittaisi eri sukupuolta olevia murrosikäisiä lapsia mielellään samaan huoneeseen. Ikiomien huoneiden aika koittanee meilläkin viimeistään murrosiän kynnyksellä.