Posted on

Sunnuntaiaamupäivien raukeus

Kuopus herää, huutaa äitiä. Onneksi kello on jo melkein seitsemän. Menemme olohuoneen sohvalle. Lapsi valitsee ohjelman tietokoneelta. Luen kirjaa, katson toisella silmällä ohjelmaa. Alan keittää kahvia. Otan aamiaistarpeita esille. Myös esikoinen herää. Syömme aamupalaa yhdessä. Lapset nopeasti, minä hitaasti.

Lapset lähtevät vielä hetkeksi katsomaan ohjelmaa, sen jälkeen omiin leikkeihinsä. Hörpin rauhassa kahvia ja jatkan kirjan lukemista.

Kun puoliso herää, syömme toisen kierroksen aamiaista. Lapset jatkavat leikkejä, minä ja puoliso siivoamme keittiön. Lopulta vaihdamme yöpuvut päivävaatteisiin ja valmistaudumme ulos.

Aiemmin, ja välillä yhä nykyäänkin, muutun kymmenen maissa levottomaksi, ellemme vähintään suunnittele lähtöä ulos tai aloittele jotain muuta aktiviteettia. Olen kuitenkin harjoitellut hillitsemään itseäni. Viikossa voi olla ainakin yksi aamupäivä, jolloin en hoputa ketään mihinkään – en edes itseäni.