Vegaanisia terveisiä Britanniasta

Vegaaninen ruoka tuntuu nyt tammikuussa olevan erityisesti pinnalla, kun tämän vuoden vegaanihaaste käynnistyi ja Briteissäkin vietetään Veganuarya. Olemme pitkään syöneet vegaanipainotteisesti, mutta osallistuttuani viime vuonna vegaanihaasteeseen, sain muutettua omia ruokailutottumuksia entistä vegaanisemmiksi. Löysin muutaman kelvollisen vegaanisen juustonkorvikkeen ja sain vieroitettua itseni turkkilaisesta jugurtista.

Englannissa olen haikaillut muun muassa nyhtökauran, härkiksen ja vihisten perään, mutta toisaalta olen löytänyt joitain tuotteita, joita tulen Suomessa kaipaamaan. Osa näistä saattaa tosin nykyisin löytyä Suomenkin kauppojen hyllyiltä… ja osa on löytynyt aiemminkin, mutta en ole syystä tai toisesta niistä juuri perustanut.

1. Violifen vegaanijuusto toimii pitsassa ja lasagnessa, mutta myös sellaisenaan leivän päällä. Minun lisäkseni perheemme kuopus on tykästynyt tähän juustoon. Hän vaatii “kasvisjuustoa” ja syö sitä sellaisenaan.

2. Taifunin feto on fermentoitua tofua, jonka maku muistuttaa fetajuustoa. Se sopii sellaisenaan fetan tilalta salaatteihin, ja tykkään myös viipailoida sitä leivän päälle. Paistettuna feto ei ole mielestäni yhtä hyvää kuin tavallinen tofu.

3. Rebel Kitchenin kookosjugurtti on täyteläisen pehmeää. Se on ihanaa marjojen ja pähkinöiden kanssa tai vaikka letun päällä hillon kera. Valitettavasti en itse voi syödä tätä herkkua kovin usein, koska saan siitä jonkin verran vatsavaivoja.

4. Linda McCartneyn vegaaniset kasvismakkarat ovat meheviä sekä grillattuina että uunissa tai pannulla paistettuina. Nakkikeittoon nämä eivät kovin hyvin sovellu, koska keitettäessä makkaroiden rakenne alkaa hajota. Toisaalta lihapullakeittomainen lopputulos ei sekään ole hassumpi.

5. Taifunin Veggie Barbecue -nakit ovat täällä Englannissa olleet suosikkinakkejani keitoissa, koska ne pysyvät kasassa. Maussakaan ei ole valittamista.

6. Greggsin Sausage Rolls eli suomeksi makkararullat tai nakkipiilot tulivat vegaanisena versiona Greggsin kahviloihin tämän vuoden tammikuussa. Nämä ovat siis täällä uusinta uutta. Varsinkin lämpiminä makkararullat ovat herkullisia ja jäähtyneinäkin ihan kelvollisia kahvi- tai teekupillisen kaverina.

7. Baked beans tomaattikastikkeessa on minulle ennestään tuttu tuote, mutta en ole Suomessa sille lämmennyt. Kuopus, joka on nirso proteiininlähteiden suhteen, oppi pitämään näistä päiväkodissa. Sen myötä olen ottanut valmiin papukastikkeen meidänkin ruokalistalle. Sitä voi syödä täkäläiseen tyyliin paahtoleivän päällä, ja toimii se esimerkiksi tortillojen täytteenäkin. Papukastikkeen jaksan myös nopeasti lämmittää kuopukselle, jos muut syövät sellaista soossia, joka ei hänelle kelpaa.

8. Hummus on myös tuttu ja hyväksi havaittu vegaanituote entuudestaan, mutta Englannissa valmista hummusta saa lähes joka kaupasta ja vieläpä halvalla. Hummukseen dipatut porkkana- ja kurkkutikut ovat minun ja esikoisen herkkua. Itse laitan hummusta myös leivän päälle sekä tortilloiden ja pitaleipien sisään.

9. Bourbon creams -keksit ovat paikallisia halpiskeksejä, joita saa kaikista kaupoista niiden omalla brändillä. Hinta on samaa luokkaa kuin Suomen halvimmilla Marie-kekseillä. Ja kaikki, joihin tähän mennessä olem törmännyt, ovat myös vegaanisia! Kuopus tulee varmasti haikailemaan näiden kaakaoisten täytekeksien perään Suomessa.

10. Bear Yoyos ovat pelkkää marjaa ja hedelmää. Yhdessä pienessä pakkauksessa on vain kaksi spiraalia sekä keräilykortti. Pakkausmateriaalia on siis liikaakin, mutta sisältö toimii. Näistä onkin tullut yksi meidän lasten suosikkieväistä.

Viimeistä kertaa

Ei siitä ole kovin kauaa, kun jätimme jäähyväiset Helsingin Roihuvuorelle. Silloin hoidimme muuton Englantiin epäinhimillisellä aikataululla. Siinä kiireessä en ehtinyt kunnolla surrakaan kaiken tutun jättämistä taakse. Nyt, kun olemme palaamassa takaisin Suomeen ja Roihuvuoreen, aikataulu on rauhallinen. Olemme jo ehtineet varata muuttofirman, ostaa matkaliput, vuokrata asunnon sekä hankkia päiväkoti- ja koulupaikat lapsille. Kunhan vain pakkaamme, niin kaikki on valmista.

Silti stressaan hieman tälläkin kerralla. Iltaisin sydämeni tykyttää ja aivot hyrräävät enkä meinaa päästä uneen. Viime yönä näin painajaista, jossa pakkaus oli vielä kesken, kun muuttomies tuli hakemaan tavaroita. Sen verran hyvässä järjestyksessä asiat kuitenkin ovat, että olen jo ehtinyt haikailla ihmisiä ja asioita, joita täältä tulee ikävä. Tietty melankolia hiipii sisimpään etenkin, kun tapaamme tärkeiksi tulleita ihmisiä viimeistä kertaa. Ei toki välttämättä viimeistä kertaa ikinä, mutta viimeistä kertaa pitkään aikaan.

Odotan paluuta Suomeen, mutta palanen sydämestä jää tänne Englantiin. Muun muassa tämän Suomi-koulun kautta tutuksi tulleen perheen luo.

Loppusyksyn tunnelmia

Täällä ne taas ovat. Englannin sumuiset talvipäivät nimittäin. Ainakin suomalaisesta tämä tuntuu yhä syksyltä. Kuopus viilettää vetistä asfalttia pitkin uudella potkulaudallaan päiväkodista esikoisen koululle. Tammet eivät millään meinaa luopua lehdistään. Aamulla sataa, välillä paistaa aurinko ja sitten taas sataa. Haravoimme lehtiä syksyn viimeiseen puutarhajätteiden keräykseen. Toivon, että ne kompostoidaan. Kuopus kastelee ja kylmettää lehtikasassa itsensä. Kuume nousee illalla. Hän sairastaa, puoliso sairastaa, esikoinen sairastaa, minun hermojani kiristää. Astun ovesta kosteaan syysilmaan. Heti on helmpompi hengittää. Tänä aamuna on kuuraa maassa ja viimeisenkin potilaan kuume laskenut.

Vuosi Birminghamissa

Nyt on tasan vuosi siitä, kun muutimme Birminghamiin. Elämäni uuvuttavimman kahden viikon muuttojärjestelyrupeaman jälkeen tuntui helpottavalta lähteä Helsingistä. Myöhään illalla kömmimme Birminghamin lentokentällä taksiin, joka vei meidät hotellille. Oli harmaata ja kosteaa. Kaikki alueet ja talot näyttivät samanlaisilta. En saanut kaupungista otetta.

Asunnon etsiminen oli haastavaa. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että olimme varsin tehokkaita ja onnekkaita, kun viikossa löysimme kelvollisen vuokrakodin.

Millaista elämä täällä sitten on ollut ja on.

Asumme sellaisessa kaksikerroksisessa talossa, jollaisissa valtaosa perheistä täällä elää. Alakerrassa keittiö ja olohuone. Kapeat portaat vievät yläkertaan, jossa on makuuhuoneet ja kylpyhuone. Takana oma aidattu piha. Hiljattain remontoiduissa taloissa voi olla modernimmat hanat, mutta tavallisesti kuuma- ja kylmävesihana ovat erikseen – kuinka epäkäytännöllistä! Vessaan valo sytytetään narua vetämällä. Monilla on ikkuinoissa pitsiverhot.

Arkielämä on meillä kuitenkin varsin samanlaista kuin Suomessa. Heräämme, lapset katsovat hetken ohjelmaa, jos ehtivät, syömme aamupalaa, valmistaudumme töihin ja kouluun ja muihin päivän askareisiin. Illalla syömme päivällisen, kun puoliso palaa töistä. Niitä samoja perusruokia kuin ennekin: pastaa, wokkia, riisiä kastikkeella, soijanakkikeittoa ja niin edelleen. Viikonloppuna ulkoilemme yhdessä, ja joskus käymme ravintolassa tai kahvilassa.

Juuri kukaan muu ei käytä Englannissa ulkohousuja. Haalareita ihmetellään. Leikkipuistoissa ei tapaa muita huonolla säällä. Lähes joka päivä sataa ainakin vähän vettä, ja sää voi muuttua nopeasti. Opettajia puhutellaan sukunimellä ja eteen lisätään herra, neiti tai rouva. Emme edes tiedä esikoisen opettajien etunimiä. Kuopuksen päiväkodissa opeja sentään kutsutaan etunimillä.

Autot ajavat vasemmalla puolella tietä. Vähintään viikon ajan olin ihan kauhuissani. Autot tuntuivat aina tulevan väärästä suunnasta, ja oli vaikea hahmottaa, mille bussipysäkille piti mennä päästäkseen haluamaansa suuntaan. Autoilu on täällä SE JUTTU, eikä julkinen liikenne toimi lähimainkaan niin hyvin kuin Helsingissä. Tiet ovat ruuhka-aikoina tukossa. Bussien aikataulut tuntuvat olevan suuntaa-antavia, ja vuoroja jää välistä. Teoriassa puolison pitäisi päästä puolessa tunnissa töihin, mutta käytännössä matkaan voi etenkin illalla mennä jopa kolminkertainen aika. Stressaavaa silloin, kun pitäisi ehtiä ajoissa.

Ihmiset tervehtivät ystävällisesti, mutta ovat muuten pidättyväisempiä kuin etukäteen luulin. Vanhat ihmiset ovat puheliaampia. Etenkin he saattavat lisätä tervehdykseen rakas tai kulta, esimerkiksi “Good morning love!” tai “Have a nice day darling!”. Kuulumisia kysellään paikalliseen tapaan “Are you alright?” eli “Oletko kunnossa?”. Alussa hämmennyin. Mietin, näytönkö siltä kuin jokin olisi vialla. Nyt olen jo tottunut, mutta itse kysyn sinnikkäästi: “How are you?”.

Palvelu pelaa täällä hyvin. Paketit tuodaan kotiovelle tai jos kukaan ei ole kotona, ne jätetään naapuriin tai meidän ilmoittamaan salapaikkaan. Joustavaa. Kaupan kassoilla on vain yksi linja, jolla voi rauhassa pakata, vaikka muut jonottavat. Joskus myyjät auttavat pakkaamisessa. Ravintoloissa on enemmän työntekijöitä kuin Suomessa. He tulevat helposti kysymään, maistuuko ruoka ja onko kaikki kunnossa. Pubit ovat koko kansan olohuoneita. Varmasti jotkut menevät niihin juopottelemaan, mutta pääasiassa pubeihin mennään viihtymään ja tapaamaan tuttuja. Ja pubeista saa kunnon ruokaa! Lapsille saattaa olla oma ruokalista. Usein myös värityskuvia ja leluja.

Kaiken alkubyrokratian jälkeen täällä on varsin helppo elää ulkomaalaisena. Lääkäripalvelut, koulutus, lapsilisä ja muut vastaavat kuuluvat myös meille. Enkä toistaiseksi ole omalla kohdallani törmännyt rasismiin, vaikka tiedän, että sitäkin täällä on. Olen oppinut paikallisen tyylin tavata ihmisiä. Jos haluaa seuraa, on turha odotella sitä puistossa. Parempi sopia suoraan leikkitreffejä toisten perheiden kanssa tai mennä johonkin kerhoon, sisäleikkipaikkaan tai vastaavaan.

Paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Mutta ehtiihän tässä tulevan vuoden aikana vielä kaikenlaista! Kuten maistaa Birminghamille ominaista aasialaista balti-currya.

Kannattiko muuttaa ulkomaille?

Palasimme muutama päivä sitten kesälomareissulta Suomesta. Sitä ennen ehdimme asua tarkalleen puoli vuotta Birminghamissa. Jo ennen reissuun lähtöä yritin vetää yhteen tuntemuksia kuuden kuukauden ajalta. Jotenkin se itselläni tiivistyy kysymykseen: “Kannattiko?” Koska tämä on vasta ensimmäinen neljännes ajasta, jonka olemme suunnitelleet täällä asuvamme, en voi tietää, mitä puolentoista vuoden päästä ajattelen. Kotiutuminen vie aikaa – selvästikin enemmän kuin ajattelin.

Vasta loppukeväällä ja kesällä aloimme löytää muutamia kavereita omilta kotikulmilta. Esikoinen alkoi puhua jonkin verran englantia ja sai koulussa ensimmäiset ystävänsä. Minä puolestani tutustuin pariin äitiin leikkipuistossa ja kerhoissa, ja olemme silloin tällöin sopineet puistotreffejä. Itse kaipaan aikuista keskusteluseuraa, mutta en välttämättä tarvi täältä hurjan läheisiä ystäviä. Lapsille sellaisia kuitenkin toivon. Heidän näkökulmastaan kaksi vuotta on pitkä aika. Kuopuskin varmasti saa ikiomat sydänystävänsä viimeistään sitten, kun hän aikanaan aloittaa päivähoidon.

Moni on sanonut hyppyämme ulkomaille rohkeaksi. Meillä oli asiat hurjan hyvin Suomessa, ja olisimme voineet asettua aloillemme. Emme kuitenkaan osanneet. Jo yli kymmenen vuotta sitten seurustelumme alkuaikoina tiesin, että puoliso menisi jossain vaiheessa joksikin aikaa töihin ulkomaille. Ymmärsin, mikä hyöty siitä olisi tutkijalle, ja lupasin lähteä mukaan. Täällä nyt olemme, ja jos emme olisi, haikailisimme, miksi emme lähteneet.

Itselleni suuri motivaatio muuttoon oli varmasti myös halu kokea se, millaista on elää toisessa valtiossa. Maiden ja kaupunkien välillä on hurjasti eroja, eikä muutto saman maan sisälläkään välttämättä ole helppo. Kun muutin lukion jälkeen Seinäjoelta Ouluun, kunnolliseen kotiutumiseen meni reilusti yli vuosi. Sen jälkeen olen ollut paremmin jalat maassa. Tiedän, että uuteen paikkaan ei solahda välttämättä noin vain.

Tähän mennessä minulle kiinnostavinta on ollut maahanmuuttajan näkökulman oppiminen. Mitä kaikkea se vaatiikaan, että saa ihan tavalliset asiat rullaamaan uudessa kulttuurissa! Tällaisessakin tilanteessa, jossa kulttuurit eivät globaalissa mittakaavassa eroa juuri toisistaan ja osaan jo valmiiksi uuden asuinmaan kieltä! Olen myös oppinut muista maahanmuuttajista. Tämä on monikulttuurinen kaupunki, jossa asuu ihmisiä eri puolilta maailmaa. Uutisetkin konkretisoituvat eri tavalla, kun tuntee jonkun esimerkiksi Japanin Fukushimasta.

Suomen matkan aikana huomasin, että minulla todella on ollut ja on ikävä Suomea sekä ystäviä ja sukulaisia siellä. Toisaalta tuntui hyvältä palata kotiin. Täällä ei ole enää vähään aikaan tuntunut siltä kuin olisi ulkomailla. Lapsetkin pitävät tätä selvästi kotinaan, eivätkä enää kysele, milloin palaamme vanhaan kotiin tai miksi isin piti mennä ulkomaille töihin. Esikoisesta parasta uudessa kodissa on oma huone, jossa on kerrossänky. Ja nyt loppulomalla kuopus haluaa olla kotona, syödä pitsaa sekä käydä leikkipuistoissa. Heti paluun jälkeen löysimmekin lähipuistosta tuon hyvän kiipeilypuun, jossa lapset valokuvissa kiipeilevät.