Valokuvablogi lapsiperheen elämästä ja ehkä vähän muustakin
Ensimmäinen viikko uudessa kodissa on takanapäin. Viikon kohokohtia olivat mummin kyläily, naapureiden rakentama lumilinna, ystävien tapaaminen sekä luistelu. Nyt on vesisade jo ehtinyt sulattaa lumilinnaa, mummi on palannut monta päivää sitten kotiinsa eikä luistelukenttäkään taida olla kunnossa. Me vietämme kuitenkin sellaista kuherrusaikaa Suomen talven kanssa, etteivät nuoskalumi ja kaduille syntyvät lätäkötkään haittaa.
Takki on aika tyhjä. Väsyttää. Samalla olen haikea, kiitollinen ja onnellinen. Kuluneen viikon aikana olemme tyhjentäneet vanhan kodin Birminghamissa, eläneet pari päivää tyhjissä huoneissa makuupusseissa nukkuen ja lattialla syöden, lentäneet vatsatautisen lapsen kanssa Suomeen, majailleet sukulaisten luona, sairastaneet lisää vatsatautia, jännittäneet vapautuuko uusi koti ajoissa, kantaneet laatikot sisään ja lopulta syöneet muuttopitsat sekä nukkuneet ensimmäisen yön uudessa kodissa. Hengästyttävää. Kaiken tämän keskellä olen surrut Birminghamin ystävien hyvästelyä ja sitä, etten enää sano bussista noustessa “Thank you driver!” tai näe krookusten kukkivan helmikuussa. Ja sitten olen ollut lähes liikutukseen saakka onnellinen asioista täällä meille niin tutuissa, mutta samalla jollain tapaa uusissa ympyröissä. Kuinka niin moni tarjoaa spontaanisti apua. Kuinka lapsen luokkakavereita asuu samassa talossa. Kuinka lapset nauttivat lumesta ja jäästä. Kuinka meri on kaunis.
