Takki on aika tyhjä. Väsyttää. Samalla olen haikea, kiitollinen ja onnellinen. Kuluneen viikon aikana olemme tyhjentäneet vanhan kodin Birminghamissa, eläneet pari päivää tyhjissä huoneissa makuupusseissa nukkuen ja lattialla syöden, lentäneet vatsatautisen lapsen kanssa Suomeen, majailleet sukulaisten luona, sairastaneet lisää vatsatautia, jännittäneet vapautuuko uusi koti ajoissa, kantaneet laatikot sisään ja lopulta syöneet muuttopitsat sekä nukkuneet ensimmäisen yön uudessa kodissa. Hengästyttävää. Kaiken tämän keskellä olen surrut Birminghamin ystävien hyvästelyä ja sitä, etten enää sano bussista noustessa “Thank you driver!” tai näe krookusten kukkivan helmikuussa. Ja sitten olen ollut lähes liikutukseen saakka onnellinen asioista täällä meille niin tutuissa, mutta samalla jollain tapaa uusissa ympyröissä. Kuinka niin moni tarjoaa spontaanisti apua. Kuinka lapsen luokkakavereita asuu samassa talossa. Kuinka lapset nauttivat lumesta ja jäästä. Kuinka meri on kaunis.
