Meille sopiva lapsiluku

Minulla on kolme sisarusta. Olen aina nauttinut siitä, että perheessä on paljon lapsia. Lapsena haaveilin äitiydestä ja suunnittelin hankkivani viisi lasta. Tuossa vaiheessa minulla ei toki ollut käsitystä siitä, mitä kaikkea lasten odottaminen, synnyttäminen ja kasvattaminen vaatii – tai että lapsia ei välttämättä saa, vaikka haluaisi.

Teininä ja nuorena aikuisena, kun olin herännyt maailman ympäristöongelmiin, pohdin, kannattaako tänne synnyttää lapsia lainkaan. He vain kasvattaisivat väkilukua entisestään ja länsimaisina lapsina kuluttaisivat rutkasti maapallon resursseja. En ollut siitäkään varma, löytäisinkö sopivan kumppanin, jonka kanssa lapsia voisin hankkia.

Puolison kanssa aloin heilastella, kun olin 24-vuotias. Asuimme eri paikkakunnilla, molempien opinnot olivat kesken emmekä muutenkaan olleet valmiita lasten hankintaan. Kun muutin samaan kaupunkiin ja yhteiseen asuntoon puolison kanssa, ryhdyimme jossain vaiheessa pohtimaan, haluammeko lapsia. Yhä podin maailmantuskaa, mutta biologinen vietti alkoi päästä voitolle. Jos ei nyt sitä viittä lasta, mutta ainakin joku tai muutama… Puolison näkemys myös lohdutti. Mitä ikinä maapallolle ja ihmisille tulevaisuudessa tapahtuisikaan, jälkikasvun kautta tapahtumien ketjussa voisi olla jollain tavoin mukana.

Esikoinen syntyi vähän sen jälkeen, kun olin täyttänyt 31-vuotta. Hän saapui maailmaan ilman suurempaa yrittämistä ja terveenä. Olimme kiitollisia ja onnesta soikeina. Heti emme jaksaneet toista lasta miettiä, mutta sisarusta kuitenkin esikoiselle toivoimme. Halusimme, että hänellä olisi joku, jonka kanssa jakaa sekä traumat että onnelliset muistot. Vajaa kolme vuotta myöhemmin tämä joku syntyi.

Välillä olemme pohtineet, pitäisikö vielä yrittää kolmatta lasta. Olemme kuitenkin päätyneet siihen, että kaksi lasta on meille just hyvä. Se sopii meidän elämän puitteisiin. Lähestymme neljääkymppiä, meillä ei ole varaa isompaan asuntoon, haluamme tulla toimeen ilman autoa ja minäkin haluaisin taas pian päästä aktiivisemmin mukaan työelämään. Ainakin meillä vauva on kummallakin kerralla laittanut myös parisuhteen joksikin aikaa koetukselle. En ole varma, kestäisikö se enää kolmatta.

Jos olisimme saaneet esikoisen aiemmin, jos asuisimme maalla tai lähempänä isovanhempia tai puitteet olisivat jotenkin muuten erilaiset, saattaisimme hankkia enemmänkin lapsia. Nyt näillä spekseillä kaksi on meille juuri sopiva… ja maapallonkin kannalta mielestäni kelvollinen kompromissi.

Millaista on olla äiti?

Äitienpäivän innoittamana aloin pohtia, miten itse koen äitiyden. Puolison kanssa olemme alusta asti pyrkineet olemaan lapsille kaksi tasaveroista vanhempaa – meidän omin sanoin kaksi emoa – vaikka tasa-arvo ei välttämättä joka käänteessä toteudukaan. Valtaosin siis kerron siitä, millaista on olla vanhempi. Minun tapauksessani pienten lasten, ja aiemmin vauvojen, vanhempi.

Synnyttää. Imettää. Vuotaa. Pitää iholla. Pitää hengissä.

Kantaa, työntää, keinuttaa, tanssittaa, hyppyyttää, kutittaa, hauskuttaa, nukuttaa, pissattaa, kakattaa.

Olla tarvittu ja rakastettu. Olla kakka-äiti. Kestää oma kakka-äitiys.

Herätä aamulla kutosella alkavaan aikaan ja viikonloppuisinkin viimeistään puoli kahdeksalta.

Huutaa nälkäväsyneenä lapsille, vaikka ei haluaisi.

Suunnitella ruokaa. Kirjoittaa kauppalistoja. Käydä kaupassa. Tehdä aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa. Aargh, mitä sitä taas tänään syötäisiin?!

Antaa haleja ja pusuja. Lohduttaa ja puhaltaa. Pitää sylissä.

Luoda lapsille rutiineja. Tarjota heille virikkeitä.

Antaa vapautta leikkiä ja luoda, mutta myös rajoittaa tarvittaessa.

Rajoittaa joskus aivan turhaan, koska itse ei vain jaksa.

Sanoa asia monta kertaa. Aina silloinkaan ei kukaan kuuntele.

Viettää aikaa pihoilla, puistoissa, metsissä, kirjastoissa, sisäleikkipaikoissa, lastenaltaissa.

Laskea pulkalla. Keinua. Pyöriä karusellissa. Pelätä hurjimmissa kiipeilytelineissä.

Kantaa repussa vaihtovaatteita, vettä, eväitä, laastareita, leluja. Aiemmin myös vaippoja.

Kaivata enemmän omaa aikaa ja parisuhdeaikaa.

Olla läsnä tässä ja nyt.

ps. Puoliso otti kuvat jo aiemmin keväällä, kun olimme koko perhe läheisessä skeittipuistossa.

Kun lapset ärsyttävät

Säännöllisesti ihmettelen sitä, miten nuo ihanat lapset, jotka ovat minulle rakkaimpia maailmassa, voivat olla myös niin käsittämättömän ärsyttäviä. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainut vanhempi, joka näin kokee. Itseäni alkaa ketuttaa usein samoissa tilanteissa. Kuopus ei halua syödä ja haluaa vessaan sekä vaihtamaan vaatteita, kun itselläni on aamiainen vielä täysin kesken. Lopulta palaan juomaan jäähtynyttä kahvia.

Jos kuuntelemme aamupalalla musiikkia, esikoinen ei keskity syömään, vaan jorailee suurieleisesti musiikin tahtiin. Ihan söpöäkin toki, mutta toistuvana ohjelmanumerona se saa otsalohkoni tykyttämään.

Ikuinen ongelma on kiireiset lähtötilanteet tai jos jompi kumpi lapsista on väsynyt, kun on aika lähteä kohti koulua. Ja jos muuten on puitteet kunnossa, toinen lapsista saattaa huvikseen ärsyttää toista (ja siinä samalla lopulta minua).

Hermostun myös herkästi, jos lasten leikit eivät suju. Tilanteita on monia. Isompi pitää lelua niin ylhäällä, ettei pienempi yllä. Yleensä hän vielä juoksee samalla täysiä karkuun huutava pikkusisko perässään. Tai pienempi ottaa lelut isoveljen kädestä, ruttaa hänen piirustuksensa ja hajottaa legorakennelmat. Itse saa olla koko ajan välissä setvimässä ja muistuttamassa jakamisesta, vuorottelusta sekä asioiden sopimisesta huutamatta. Ja sitten yht’äkkiä he touhuavatkin pitkiä aikoja tyytyväisenä yhdessä tai rinnakkain, ja ihmettelen, miksi taas menetinkään hermoni heidän kanssaan.

 

 

Mites se tasa-arvo meillä?

Tasaisin väliajoin tulee mietittyä, hoidammeko lapsia, kotitöitä ja muita yhteisiä juttuja tasapuolisesti. Itselläni teema nousi hiljattain pinnalle, kun Kiikkuva kirjapylly -blogin Maija kyseli, miten tasa-arvo muissa perheissä toteutuu. Sekä minä että puolisoni vastasimme heti, että meillä asiat eivät jakaudu tasa-arvoisesti. Puoliso on kyllä pitänyt kolmen viikon isyyslomansa, ottanut vauvamme ihokontaktiin aina tilaisuuden tullen, pissattanut ja kakattanut, kylvettänyt, tanssittanut masuvaivaisia ja ollut täysillä mukana lasten elämässä alkumetreistä lähtien.

Isäkuukaudet kuitenkin jäivät haaveeksi, koska kummallakin kerralla havaihduimme asiaan liian myöhään. Hoitovapaan jakamisesta olemme välillä puhuneet, mutta loppupeleissä hoitovapaalla olen ollut vain minä. Ratkaisu tuntui meistä luontevalta, koska ensimmäisen lapsen kohdalla puolisolla oli väitöskirjan teko loppuvaiheessa ja toisen lapsen synnyttyä projektiluontoinen työ kesken. Minä taas olen freelanceri enkä siis tavallaan mistään työstä poissa. Tämä epätasa-arvoinen ratkaisu on ollut molempien yhteinen, ja vaikka teoriassa haluaisimme muutta yhteiskunnan vinoumaa tässä(kin) asiassa, emme ole sitä kuitenkaan käytännössä tehneet.

Vielä yhden lapsen kohdalla onnistuimme jakamaan kotityöt ja lapsen hoidon varsin tasaisesti. Kun lapsia tuli kaksi, minun kontolleni alkoi hiljalleen luiskahtaa enemmän vastuuta. Vaikka lapsia oli enemmän, vauva-arki oli tutumpaa eikä vienyt enää kaikkea energiaani. Ajattelin ja ajattelen, että kun olen kotona, voin tehdä enemmän. Koen, että se on myös minulle parempi. Sen ansiosta ehdimme iltaisin ja viikonloppuisin puuhailla muutakin kuin käydä kaupassa, siivota ja laittaa ruokaa. Puolison ollessa vapaalla pyrimme tekemään asiat tasan. Ruokaa laitamme yleensä yhdessä ja viime aikoina olemme alkaneet nukuttaa lapsia vuoroilloin. Joskus vapaaehtoisesti teen puolison vapaa-ajallakin enemmän tiskaus- ja siivoushommia, jos saan tehdä hommat rauhassa, ihan yksin. Isä ja lapset saavat sillä välin vaikkapa pelailla, katsoa ohjelmia ja sylitellä sohvalla.

Nykyiseen elämäntilanteeseemme nämä ratkaisut sopivat. Tiedostan kuitenkin sen, että kotitöiden pääpaino ei voi olla minulla enää sitten, kun olemme molemmat töissä. Pitää aikanaan muistaa sopia, miten tämä pakka jaetaan uudelleen. Siinä minua lohduttaa One gass of milk, please -blogin Annuskan pohdinta vanhemmuuden kompromisseista. Joskus myöhemmin saattaa koittaa aika, jolloin toisen vuoro on tehdä enemmän.

ps. Lapsen Maailma -lehden blogeista Lapselliset miehet pureutuu vanhemmuuteen miesten näkökulmasta.

Kiitos äiti

Otin varaslähdön äitienpäivään maalikuussa. Täkäläinen Mother’s Day osui maaliskuun lopulle. Esikoinen oli juuri aloittanut koulun ja askarrellut siellä herttaisen kortin. Päätimme siis juhlistaa äitiyttäni jo silloin. Lapsuuden jälkeen minulla ei ole ollut kovin suuria odotuksia merkkipäivieni suhteen. Toki on mukavaa, jos niihin liittyy jotain normaalista poikkeavaa. Meillä jonkinasteiseksi traditioksi on muodostunut ylellisempi aamiainen.

Tulevan sunnuntain äitienpäivään olemme varautuneet askartelemalla ja postittamalla mummoille kortit. Muutoin emme näillä näkymin aio äitienpäivää viettää. Rupesin kuitenkin pohtimaan äitienpäivän merkitystä. Tavallaan olen sitä mieltä, että äitien (ja kaikkien muidenkin) päivä on ihan joka ikinen päivä. Niistä se varsinainen äitiys koostuu ja sieltä ne helmet putkahtelevat. Toisaalta kiittäminen ja positiivisen palautteen antaminen helposti unohtuu arjessa. Äitienpäivä ja muut vastaavat merkkipäivät voivat auttaa sanomaan ääneen hyvää, mikä muuten jää sanomatta. Tai jos sanominen on vaikeaa, kiitollisuuttaan voi osoittaa muulla tavoin.

Omalle äidilleni olen kiitollinen etenkin siitä, että hän uskoo minuun ja valintoihini. Hän tukee eikä arvostele, vaikka hän itse valitsisi tai toimisi toisin. Enkä voi olla olematta kiitollinen siitä, että hän synnytti minut tähän maailmaan. On hurjasti muutakin, mutta näihin se tässä vaiheessa elämääni kiteytyy. Kiitos äiti!

 

Pese kasvosi ja käytä pyyhettä, aamuisin

Olen ollut hieman yli viisi vuotta äiti. Yöheräilyjen ja kerääntyneen univajeen seurauksena aamuisin peilistä tuntuu katsovan enemmän kuin viisi vuotta vanhentunut minä. Tämä tunne on nimenomaan aamuisin. Ja yhä nykyään, vaikka kuopuskaan ei enää heräile joka yö. Pitäisi malttaa mennä aiemmin nukkumaan.

Kun muutimme Birminghamiin ja asuimme hotellissa, aloin spontaanisti kuvata itseäni aamuisin. Jatkoin kuvaamista omassa kodissa. Viimeisen kuvan otin eilisaamuna.

Jonain aamuna päässäni alkoi soida viidentoista vuoden takainen Zen Cafén biisi Aamuisin. Silloin 2000-luvun alussa pidin sitä hieman ärsyttävänä, mutta nykyisessä elämäntilanteessa tunnistan hyvin ilmiön, jota kappale ironisoi. Seison väkevästi sänkyni edessä, aamuisin.

Kappaleen sanat löytyvät täältä.

Oodi toiselle vanhemmalle

Eilisen isänpäivän inspiroimana haluan ilmaista kiitollisuuteni siitä, että saan jakaa vastuun lapsista toisen vanhemman kanssa. Meidän perheen tapauksessa toinen vanhempi on isi. Minun ja lasten vuoksi hän on valmis tekemään juttuja, jotka eivät muutoin ole hänelle mieluisia. Vaikkapa lukemaan ääneen lapsille. Ja sitten tietenkin on ne Jounin ja lasten omat jutut: kutittelut, peuhaamiset, yhteiset pelailut sun muut.

Isänpäivä

Isänpäivä

Isänpäivä

Isänpäivä

Isänpäivä

Isänpäivä

Isänpäivä