Äitienpäivän innoittamana aloin pohtia, miten itse koen äitiyden. Puolison kanssa olemme alusta asti pyrkineet olemaan lapsille kaksi tasaveroista vanhempaa – meidän omin sanoin kaksi emoa – vaikka tasa-arvo ei välttämättä joka käänteessä toteudukaan. Valtaosin siis kerron siitä, millaista on olla vanhempi. Minun tapauksessani pienten lasten, ja aiemmin vauvojen, vanhempi.
Synnyttää. Imettää. Vuotaa. Pitää iholla. Pitää hengissä.
Kantaa, työntää, keinuttaa, tanssittaa, hyppyyttää, kutittaa, hauskuttaa, nukuttaa, pissattaa, kakattaa.
Olla tarvittu ja rakastettu. Olla kakka-äiti. Kestää oma kakka-äitiys.
Herätä aamulla kutosella alkavaan aikaan ja viikonloppuisinkin viimeistään puoli kahdeksalta.
Huutaa nälkäväsyneenä lapsille, vaikka ei haluaisi.
Suunnitella ruokaa. Kirjoittaa kauppalistoja. Käydä kaupassa. Tehdä aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa. Aargh, mitä sitä taas tänään syötäisiin?!
Antaa haleja ja pusuja. Lohduttaa ja puhaltaa. Pitää sylissä.
Luoda lapsille rutiineja. Tarjota heille virikkeitä.
Antaa vapautta leikkiä ja luoda, mutta myös rajoittaa tarvittaessa.
Rajoittaa joskus aivan turhaan, koska itse ei vain jaksa.
Sanoa asia monta kertaa. Aina silloinkaan ei kukaan kuuntele.
Viettää aikaa pihoilla, puistoissa, metsissä, kirjastoissa, sisäleikkipaikoissa, lastenaltaissa.
Laskea pulkalla. Keinua. Pyöriä karusellissa. Pelätä hurjimmissa kiipeilytelineissä.
Kantaa repussa vaihtovaatteita, vettä, eväitä, laastareita, leluja. Aiemmin myös vaippoja.
Kaivata enemmän omaa aikaa ja parisuhdeaikaa.
Olla läsnä tässä ja nyt.
ps. Puoliso otti kuvat jo aiemmin keväällä, kun olimme koko perhe läheisessä skeittipuistossa.