Lomalla omassa kaupungissa: Legoland Discovery Centre

Viime vuonna matkasimme minilomalle Nottinghamiin uuden vuoden aikaan. Myös tänä vuonna harkitsin järjestäväni meille samankaltaisen pikkuloman, mutta aikamme Birminghamissa alkaa käydä vähiin. Emme siis reissanneet tällä joululomalla mihinkään, vaan vietimme päivän turisteina omassa kaupugissa. Ei tämä toki ollut ensimmäinen kerta. Täällä ja monessa muussakin tutussa kaupungissa riittää nähtävää pitkänkin tuttavuuden jälkeen. Nyt valitsimme kohteeksi puoli vuotta sitten Birminghamiin avautuneen Legoland Discovery Centren.

En ole koskaan käynyt Tanskan Legolandissa, mutta täkäläinen paikka on varmasti hyvin pieni verrattuna siihen. Tarjolla oli muun muassa kaksi erilaista ajelua, työpaja halukkaille, lyhyitä 4D-elokuvia, sisäleikkipaikka sekä runsaasti mahdollisuuksia rakennella ja leikkiä legoilla. Oma suosikkini oli legoista tehty minimaailma, jossa oli Birminghamin rakennuksia pienoiskoossa. Esikoista viehättivät eniten suurikokoiset Lego Friends -hahmot, ja kuopus viihtyi parhaiten sisäleikkipaikassa.

Jos olisin ottanut kunnon eväät mukaan, olisimme viihtyneet Legolandissa vaikka koko päivän. Nyt kuitenkin nälkä ajoi meidät parin tunnin jälkeen lähimpään ruokapaikkaan The Distilleryyn, jota suosittelen lämpimästi, jos olette joskus vastaavassa tilanteessa.

 

Vapaapäivän luontoretki

Puolisolla oli maanantaina töistä ylimääräinen vapaapäivä (täkäläinen bank holiday). Olen jo kauan halunnut viedä hänet retkelle Lickey Hillsin kukkuloille ja metsiin, jotka ovat inhimillisen bussimatkan päässä meiltä. Tuttavaperhe vei minut ja lapset alueelle jo sinä keväänä, kun muutimme Birminghamiin. Ihastuin välittömästi paikkaan, mutta jotenkin emme ole päässeet sinne koko perheen voimin tätä aiemmin. Onneksi nyt tuli tehtyä eväät, selvitettyä aikataulut sekä reitit ja vääntäydyttyä bussiin.

Lähes ensimmäisen polun varressa rapisteli kontiainen. Metsästä löytyi valmiita majoja. Maistelimme karhunvatukoita ja vadelmia. Ja kun saimme kivuttua kukkulan laelle, siellä oli vastassa tuttu linnamainen näköalapaikka (Beacon Hill Toposcope) ja upeat maisemat koko kaupungin ylle.

Retken lopuksi yritimme vielä valloittaa Bilberry Hillin eli “mustikkavuoren”, mutta reitti oli kasvitauteihin vedoten suljettu ja rinteiden metsät hakattu. Takaiskusta huolimatta retkeily kuitenkin virkisti. Unohtuivat taas hetkeksi kotiäidin elämänpiiriin liittyvät – ei yhtään vakavat – murheet.

Meille sopiva lapsiluku

Minulla on kolme sisarusta. Olen aina nauttinut siitä, että perheessä on paljon lapsia. Lapsena haaveilin äitiydestä ja suunnittelin hankkivani viisi lasta. Tuossa vaiheessa minulla ei toki ollut käsitystä siitä, mitä kaikkea lasten odottaminen, synnyttäminen ja kasvattaminen vaatii – tai että lapsia ei välttämättä saa, vaikka haluaisi.

Teininä ja nuorena aikuisena, kun olin herännyt maailman ympäristöongelmiin, pohdin, kannattaako tänne synnyttää lapsia lainkaan. He vain kasvattaisivat väkilukua entisestään ja länsimaisina lapsina kuluttaisivat rutkasti maapallon resursseja. En ollut siitäkään varma, löytäisinkö sopivan kumppanin, jonka kanssa lapsia voisin hankkia.

Puolison kanssa aloin heilastella, kun olin 24-vuotias. Asuimme eri paikkakunnilla, molempien opinnot olivat kesken emmekä muutenkaan olleet valmiita lasten hankintaan. Kun muutin samaan kaupunkiin ja yhteiseen asuntoon puolison kanssa, ryhdyimme jossain vaiheessa pohtimaan, haluammeko lapsia. Yhä podin maailmantuskaa, mutta biologinen vietti alkoi päästä voitolle. Jos ei nyt sitä viittä lasta, mutta ainakin joku tai muutama… Puolison näkemys myös lohdutti. Mitä ikinä maapallolle ja ihmisille tulevaisuudessa tapahtuisikaan, jälkikasvun kautta tapahtumien ketjussa voisi olla jollain tavoin mukana.

Esikoinen syntyi vähän sen jälkeen, kun olin täyttänyt 31-vuotta. Hän saapui maailmaan ilman suurempaa yrittämistä ja terveenä. Olimme kiitollisia ja onnesta soikeina. Heti emme jaksaneet toista lasta miettiä, mutta sisarusta kuitenkin esikoiselle toivoimme. Halusimme, että hänellä olisi joku, jonka kanssa jakaa sekä traumat että onnelliset muistot. Vajaa kolme vuotta myöhemmin tämä joku syntyi.

Välillä olemme pohtineet, pitäisikö vielä yrittää kolmatta lasta. Olemme kuitenkin päätyneet siihen, että kaksi lasta on meille just hyvä. Se sopii meidän elämän puitteisiin. Lähestymme neljääkymppiä, meillä ei ole varaa isompaan asuntoon, haluamme tulla toimeen ilman autoa ja minäkin haluaisin taas pian päästä aktiivisemmin mukaan työelämään. Ainakin meillä vauva on kummallakin kerralla laittanut myös parisuhteen joksikin aikaa koetukselle. En ole varma, kestäisikö se enää kolmatta.

Jos olisimme saaneet esikoisen aiemmin, jos asuisimme maalla tai lähempänä isovanhempia tai puitteet olisivat jotenkin muuten erilaiset, saattaisimme hankkia enemmänkin lapsia. Nyt näillä spekseillä kaksi on meille juuri sopiva… ja maapallonkin kannalta mielestäni kelvollinen kompromissi.

Sairastelua ja kevätväsymystä

Olen ollut Suomen reissun jälkeen henkisesti virkistynyt. Maaliskuu oli silti uuvuttava kuukausi. Puoliso oli koko kuukauden enemmän tai vähemmän kipeänä. Hän pääsi aina muutamaksi päiväksi töihin. Sitten taas kuume nousi ja yskä yltyi, ja hänen oli jäätävä kotiin lepäämään. Olin päävastuussa lapsista ja kotitöistä. Emme voineet ulkoilla tai harrastaa muuta kivaa koko perhe yhdessä viikonloppuisinkaan.

Teen tällä hetkellä hyvin vähän töitä: freelance-hommia korkeintaan 15 tuntia viikossa. Sen verran kuopus on päiväkodissa. Muuten elän varsin leppeää elämää kotona, ja itse asiassa työtkään eivät ole olleet stressaavia. Olenkin ihmetellyt, miten olen uupunut niin kovasti siitä, kun toinen aikuinen on ollut lähestulkoon poissa pelistä. Mikä ihmeen kevätväsymys minuun iski?! Kellojen siirto kesäaikaankin tuntui niin raskaalta. En meinannut saada silmiä auki aamuisin ja iltaisin olin ihan naatti.

Viime aikoina on onneksi alkanut helpottaa. Sää on kääntymässä (ehkä) vähemmän sateiseksi, koleaksi ja mutaiseksi, ja puolisokin on jo melkein terve. Pääasiäisenä, kun myös hänellä oli muutama ylimääräinen lomapäivä, jaksoimme käydä koko perhe kaupungilla humputtelemassa, siivosimme yhdessä ja teimme pitkästä aikaa itse sushia. Olen nukkunut väsymystä pois ja hermoni ovat vähemmän kireällä.

Tämä positiivinen suuntaus jatkukoon nyt huhtikuussa. Valoa päin!

ps. Kuvat ovat eiliseltä, kun kävimme sadepäivän keskustahumputtelureissulla myös pääkirjaston näköalatasanteella.

Leffailta

Suomessa kävimme lauantai-iltaisin saunassa. Täällä Englannissa perinteeksemme on muodostunut lauantai-illan elokuva. Lapset kutsuvat sitä myös karkki-illaksi, sillä usein leffan aikana saa herkutella joko karkeilla tai popcornilla. Aina lapset eivät jaksa katsoa elokuvaa kerralla loppuun asti. Silloin palaamme loppuratkaisun pariin sunnuntaina.

Leffoja lainaamme kirjastosta ja kavereilta. Vuokraamme niitä joskus myös Googlen elokuvasovelluksesta. Tällä hetkellä meillä on käytössä Netflix, ja lauantai-illan elokuvakin valikoituu tavallisesti sieltä. Eilen vuorossa oli Tenavat-elokuva. Ihan kelvollinen se oli, mutta ei päätynyt kenenkään suosikiksi.

Elokuvan jälkeen juttelimme, mitkä ovat meidän perheen suosikkielokuvat:

  • Risto Räppääjä ja viileä Venla
  • Naapurini Totoro
  • Ponyo rantakalliolla
  • Frozen – huurteinen seikkailu
  • Kung Fu Panda
  • Vaiana (englanniksi Moana)
  • Trolls
  • Sing
  • Itse ilkimys (englanniksi Despicable Me)

Mitkä ovat sinun / teidän perheen rakkaimmat lastenelokuvat? Entä millaisia lauantai-illan traditioita teillä on?

Kuulumisia ja tavoitteita uudelle vuodelle

Olen viime aikoina potenut ikävää Suomeen. En vain käymään vaan kokonaan takaisin. Myös kuopus itkeskeli joulun alla, että hän haluaa takaisin vauvaksi Suomen kotiin.

Olemme ehtineet asettua tänne hyvin, tutustuneet moniin mukaviin ihmisiin ja oppineet katsomaan maailmaa hieman uusin silmin. En siis kunnolla ymmärrä, mistä moinen ikävä kumpuaa. Toki Suomessa asuvia läheisiä on ikävä, mutta silti! Ehkä joulu heräättää tunteita alitajunnasta. Minä ja kolmivuotias kaipaamme jotain, mitä meillä on ollut jouluna Suomessa, mutta mitä emme löydä täältä. En osaa sitä kunnolla nimetä. Se ei ole vain ihmisten kaipuuta vaan myös jonkun muun suomalaisen joulutunnelman ikävää.

Joulun pyhien jälkeen ikävä on laantunut. Meidän on tarkoitus olla täällä vielä yli vuosi, enkä halua käyttää sitä aikaa ikävöintiin. Olen alkanut miettiä tulevaa vuotta. Haluan, että siitä tulee hyvä vuosi.

En uskalla tehdä varsinaisia uudenvuoden lupauksia, mutta ajattelin silti kirjata ylös joitan tavoitteita tulevalle vuodelle:

1. Haluan kertoa puolisolle ja lapsille useammin, että rakastan heitä. Teen sitä kyllä nykyäänkin, mutta liian harvoin. Miksi suomeksi onkin välillä niin vaikea sanoa: “Minä rakastan sinua”. Ihailen täkäläisten tapaa huikata lapsilleen koulun ovella: “Have a nice day! Love you!” (eli “Mukavaa päivää! Rakastan sinua!”).

2. Yritän antaa puolisolle ja lapsille enemmän hyvää palautetta. Etenkin puolisolle huomauttelen välillä liikaakin minua ärsyttävistä asioista enkä kehu tarpeeksi sitä, mistä hänessä ja hänen tekemisissään pidän. Toki negatiivisiakin juttuja saa ja pitää sanoa ääneen, mutta vastapainona pitää olla enemmän hyvää palautetta. Eikös paljon puhuta, että yhä ikävää asiaa kohden on kerrottava kaksi hyvää?!

3. Pidän yhtä hyvää tai parempaa huolta itsestäni. Puoliso on siitä ihana, että saan hyvin omaa aikaa, kun sovimme siitä yhdessä. Hän tulee aikaisemmin töistä kotiin, kun haluan ehtiä joogaan. Aion yhä käydä säännöllisesti joogassa. Yritän muistaa myös useammin lähteä yksin pienelle kävelylle, pyöräilemään tai muuten ulos liikkumaan ja päätäni tuulettamaan.

4. Luen enemmän. Olen parina viime vuonna lukenut naurettavan vähän. Luen päivittäin toki kirjoja ääneen lapsille, mutta itse luen vain satunnaisesti. Ennen olin ahkera lukija ja pidin ohjenuorana Pentti Saarikosken runon pätkää: “kirjat auttavat meitä orientoituvaan muuttuvassa maailmassa ja luomaan oman henkilökohtaisen käsityksemme asioista”. Nyt, satunnaisten urakriiseilyjen sun muiden lomassa, orientaatioapu olisi enemmän kuin tarpeen!

Monta muutakin tavoitetta on mielessä. Haluaisin pitää parempaa huolta maapallosta, kokeilla jotain uutta asiaa, selkiyttää urasuunnitelmia, telttailla enemmän ja niin edelleen, mutta niiden toteuttaminen ei ole juuri nyt niin jäsentyneenä mielessäni. Jos onnistun parantamaan noita neljää ensimmäistä kohtaa vuoden aikana, olen tyytyväinen. Jos muitakin tavoitteita täyttyy, vielä parempi. En aio tästä stressiä ottaa. Täkein tavoite kuitenkin elämässä mielestäni on, että osaisin olla paremmin läsnä tässä ja nyt.

Vielä on kesää jäljellä

Esikoisella on koulusta vielä viikko lomaa jäljellä. Ilmat ovat välillä olleet jo aika syksyiset, ja olen ihmetellyt, miksi elokuu on Briteissä kesälomakuukausi. Loppuviikosta ilmat lämpenivät. Vaikka kasveista näkee jo syksyn lähestyvän, tuntuu taas kesältä. Olemme yrittäneet nauttia lämmöstä ja auringosta ulkoilemalla mahdollisimman paljon. Jounilla oli tänään ekstravapaapäivä töistä. Pakkasimme lounaseväät reppuun ja pyöräilimme lähialueen metsäisimpään puistoon – siihen samaan, josta keväällä löysimme metsää ja pokemoneja. Evästelimme ja lapset kahlailivat purossa. Kaipaan meren tai järven rantaan, mutta pikkuriikkinenkin vesistö on tyhjää parempi. Ja taas totesin sen, että eväsretkelle tulisi lähteä useammin. Pienellä vaivalla saa suuren ilon, eikä tarvitse mennä edes kauas.

Löytöretki lähipuistoon

Aina, kun olen muuttanut uuteen asuinpaikkaan, yksi kiinnostavimmista jutuista on ollut lähiympäristöön tutustuminen. Nytkin ulkoilu tuntuu löytöretkeilyltä. Asumme suuren puiston vieressä. Aluksi jämähdimme aina sen reunalla olevaan leikkipuistoon. Yhtenä iltana lähdin lasten kanssa keskemmälle puistoon. Löysimme sieltä toisen leikkipuiston, skeittipuiston ja hauskoja porraskiviä. Tänään lapset halusivat viedä isin puistoon. Oli hauskaa ja kaunista, eikä kohmeinen sadesää juuri haitannut. Koiranulkoiluttajia lukuun ottamatta paikalliset tuntuvat karttavan puistoja tähän aikaan vuodesta. Leikkiseuraa emme siis tälläkään kertaa löytäneet.

ps. Kuvan minusta ja Lyylistä otti Jouni.

Jokavuotinen perhekuva

Kun esikoisemme oli pariviikkoinen vauva, otimme joulun aikaan itselaukaisimella perheestämme kuvan. Silloin päätin, että valokuvaamme itsemme jatkossakin samalla konseptilla vuoden välein. Tänään otimme kuudennen kuvan. Koti on vaihtunut pariin kertaan, sohva kerran ja mukaan on tullut neljäskin tyyppi. Perhekuvista on hauska seurata lasten kasvua, mutta myös omaa ikääntymistä. Saapa nähdä, miltä tilanne näyttää kuuden kuvan päästä!

Perhekuva

Perhekuva

Perhekuva

Perhekuva

Perhekuva

Perhekuva