Laatuaikaa

Kuopus on ollut nyt tammikuussa minun kanssani kotona, koska meille ei myönnetty enää ilmaista päivähoitoa. Laitoin sen myötä avoimen opinnot syrjään ja muutenkin tavoitteeni mahdollisimman alhaalle. Olen toki järjestellyt muuttoon liittyviä juttuja ja tehnyt joitain työhakemuksia, mutta olen myös viettänyt aikaa lapsen kanssa. Pitkään homma toimikin näin, mutta tällä viikolla muuttovalmistelut ovat pitäneet minut kiireisenä ja pinnakin on ollut kireällä. Kaiken tämän vastapainoksi suunnittelimme perjantaille mukavaa yhteistä tekemistä. Suuntasimme ensin lounaalle kodikkaaseen kahvilaan, jossa on leikkipaikka, ja menimme sen jälkeen vielä kiipeilemään. Saa nähdä, milloin meillä on kuopuksen kanssa seuraavan kerran mahdollisuus viettää vastaavaa laatuaikaa kahdestaan.

Viimeistä kertaa

Ei siitä ole kovin kauaa, kun jätimme jäähyväiset Helsingin Roihuvuorelle. Silloin hoidimme muuton Englantiin epäinhimillisellä aikataululla. Siinä kiireessä en ehtinyt kunnolla surrakaan kaiken tutun jättämistä taakse. Nyt, kun olemme palaamassa takaisin Suomeen ja Roihuvuoreen, aikataulu on rauhallinen. Olemme jo ehtineet varata muuttofirman, ostaa matkaliput, vuokrata asunnon sekä hankkia päiväkoti- ja koulupaikat lapsille. Kunhan vain pakkaamme, niin kaikki on valmista.

Silti stressaan hieman tälläkin kerralla. Iltaisin sydämeni tykyttää ja aivot hyrräävät enkä meinaa päästä uneen. Viime yönä näin painajaista, jossa pakkaus oli vielä kesken, kun muuttomies tuli hakemaan tavaroita. Sen verran hyvässä järjestyksessä asiat kuitenkin ovat, että olen jo ehtinyt haikailla ihmisiä ja asioita, joita täältä tulee ikävä. Tietty melankolia hiipii sisimpään etenkin, kun tapaamme tärkeiksi tulleita ihmisiä viimeistä kertaa. Ei toki välttämättä viimeistä kertaa ikinä, mutta viimeistä kertaa pitkään aikaan.

Odotan paluuta Suomeen, mutta palanen sydämestä jää tänne Englantiin. Muun muassa tämän Suomi-koulun kautta tutuksi tulleen perheen luo.

Lomalla omassa kaupungissa: Legoland Discovery Centre

Viime vuonna matkasimme minilomalle Nottinghamiin uuden vuoden aikaan. Myös tänä vuonna harkitsin järjestäväni meille samankaltaisen pikkuloman, mutta aikamme Birminghamissa alkaa käydä vähiin. Emme siis reissanneet tällä joululomalla mihinkään, vaan vietimme päivän turisteina omassa kaupugissa. Ei tämä toki ollut ensimmäinen kerta. Täällä ja monessa muussakin tutussa kaupungissa riittää nähtävää pitkänkin tuttavuuden jälkeen. Nyt valitsimme kohteeksi puoli vuotta sitten Birminghamiin avautuneen Legoland Discovery Centren.

En ole koskaan käynyt Tanskan Legolandissa, mutta täkäläinen paikka on varmasti hyvin pieni verrattuna siihen. Tarjolla oli muun muassa kaksi erilaista ajelua, työpaja halukkaille, lyhyitä 4D-elokuvia, sisäleikkipaikka sekä runsaasti mahdollisuuksia rakennella ja leikkiä legoilla. Oma suosikkini oli legoista tehty minimaailma, jossa oli Birminghamin rakennuksia pienoiskoossa. Esikoista viehättivät eniten suurikokoiset Lego Friends -hahmot, ja kuopus viihtyi parhaiten sisäleikkipaikassa.

Jos olisin ottanut kunnon eväät mukaan, olisimme viihtyneet Legolandissa vaikka koko päivän. Nyt kuitenkin nälkä ajoi meidät parin tunnin jälkeen lähimpään ruokapaikkaan The Distilleryyn, jota suosittelen lämpimästi, jos olette joskus vastaavassa tilanteessa.

 

Viimeinen syksy

Aamu oli kuulas, mutta viileä. Maa oli kuurassa. Aamupalat, pukemiset, aamupesut sun muut sujuivat hyvin, mutta viime hetkellä kuitenkin iski ahdistus ja kiire. Pakkasin eväitä reppuun. Olin luvannut viedä kuopuksen puistoon, kunhan isoveli olisi ensin saateltu kouluun. Patistin lapsia pukemaan ulkovaatteet päälleen. Etenkin esikoinen on jatkuvasti omissa maailmoissaan eikä kuuntele. “Laittaisitko takin kiinni, kiitos” -tyyppiset pyynnöt eivät useinkaan tehoa, vaan häntä pitää mennä hellästi ravistelemaan… tai jos oma pinna on kireällä, turvautua epäkypsään “NYT SE TAKKI KIINNI!!!!” -karjaisuun.

Jo pyörämatkalla kouluun ahdistus hellitti, ja hyvältä tuntui etenkin, kun pääsimme kuopuksen kanssa puistoon saakka. Ihana aurinkoinen syysaamu! Onneksi olin muistanut pakata reppuun myös kameran, ja sain vihdoin otettua syyskuvia. Tämä on meidän viimeinen syksymme täällä, koska tammikuussa on tarkoitus palata Suomeen. Odotan muutosta toisaalta innostuneena, toisaalta haikeana. Juuri tämänkaltaisina päivinä on ihana ottaa tästä Englannin pitkästä syksystä ja Birminghamin kauniista puistoista kaikki ilo irti.

Vapaapäivän luontoretki

Puolisolla oli maanantaina töistä ylimääräinen vapaapäivä (täkäläinen bank holiday). Olen jo kauan halunnut viedä hänet retkelle Lickey Hillsin kukkuloille ja metsiin, jotka ovat inhimillisen bussimatkan päässä meiltä. Tuttavaperhe vei minut ja lapset alueelle jo sinä keväänä, kun muutimme Birminghamiin. Ihastuin välittömästi paikkaan, mutta jotenkin emme ole päässeet sinne koko perheen voimin tätä aiemmin. Onneksi nyt tuli tehtyä eväät, selvitettyä aikataulut sekä reitit ja vääntäydyttyä bussiin.

Lähes ensimmäisen polun varressa rapisteli kontiainen. Metsästä löytyi valmiita majoja. Maistelimme karhunvatukoita ja vadelmia. Ja kun saimme kivuttua kukkulan laelle, siellä oli vastassa tuttu linnamainen näköalapaikka (Beacon Hill Toposcope) ja upeat maisemat koko kaupungin ylle.

Retken lopuksi yritimme vielä valloittaa Bilberry Hillin eli “mustikkavuoren”, mutta reitti oli kasvitauteihin vedoten suljettu ja rinteiden metsät hakattu. Takaiskusta huolimatta retkeily kuitenkin virkisti. Unohtuivat taas hetkeksi kotiäidin elämänpiiriin liittyvät – ei yhtään vakavat – murheet.

Vieraat – mikä ihana tekosyy

Saimme tänne pitkäksi viikonlopuksi siskoni pojat kylään. Toinen saapui keskiviikkona tyttöystävänsä kanssa, toinen tuli perästä perjantaiaamuna. Vieraiden tulo on aina hyvä tekosyy siivota huusholli. Lisäksi tulee itsekin tehtyä jotain arjesta poikkeavaa hauskaa. Tällä kertaa menimme yhdessä ilmaiseen jazzkonserttiin ja kävimme perjantai-illallisella pubissa. Englannissa pidän siitä, että pubiin voi mennä syömään lasten kanssa. Tyypillisesti niissä on vieläpä lapsille oma ruokalista, värityskuvia ja joskus jopa leluja. Ehdimme myös koko porukalla hengata Birminghamin keskustassa.

Lapset olivat innoissaan, kun paikalla oli muitakin aikuisia jakamassa huomiota. Esikoinen nautti heidän seurastaan niin paljon, että suri heidän tämänpäiväistä lähtöä jo eilisiltana. Lohdutin, että ehkä jo kesälomalla nähdään ja enemmän viimeistään sitten, kun asumme taas Suomessa.

Vuosi Birminghamissa

Nyt on tasan vuosi siitä, kun muutimme Birminghamiin. Elämäni uuvuttavimman kahden viikon muuttojärjestelyrupeaman jälkeen tuntui helpottavalta lähteä Helsingistä. Myöhään illalla kömmimme Birminghamin lentokentällä taksiin, joka vei meidät hotellille. Oli harmaata ja kosteaa. Kaikki alueet ja talot näyttivät samanlaisilta. En saanut kaupungista otetta.

Asunnon etsiminen oli haastavaa. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että olimme varsin tehokkaita ja onnekkaita, kun viikossa löysimme kelvollisen vuokrakodin.

Millaista elämä täällä sitten on ollut ja on.

Asumme sellaisessa kaksikerroksisessa talossa, jollaisissa valtaosa perheistä täällä elää. Alakerrassa keittiö ja olohuone. Kapeat portaat vievät yläkertaan, jossa on makuuhuoneet ja kylpyhuone. Takana oma aidattu piha. Hiljattain remontoiduissa taloissa voi olla modernimmat hanat, mutta tavallisesti kuuma- ja kylmävesihana ovat erikseen – kuinka epäkäytännöllistä! Vessaan valo sytytetään narua vetämällä. Monilla on ikkuinoissa pitsiverhot.

Arkielämä on meillä kuitenkin varsin samanlaista kuin Suomessa. Heräämme, lapset katsovat hetken ohjelmaa, jos ehtivät, syömme aamupalaa, valmistaudumme töihin ja kouluun ja muihin päivän askareisiin. Illalla syömme päivällisen, kun puoliso palaa töistä. Niitä samoja perusruokia kuin ennekin: pastaa, wokkia, riisiä kastikkeella, soijanakkikeittoa ja niin edelleen. Viikonloppuna ulkoilemme yhdessä, ja joskus käymme ravintolassa tai kahvilassa.

Juuri kukaan muu ei käytä Englannissa ulkohousuja. Haalareita ihmetellään. Leikkipuistoissa ei tapaa muita huonolla säällä. Lähes joka päivä sataa ainakin vähän vettä, ja sää voi muuttua nopeasti. Opettajia puhutellaan sukunimellä ja eteen lisätään herra, neiti tai rouva. Emme edes tiedä esikoisen opettajien etunimiä. Kuopuksen päiväkodissa opeja sentään kutsutaan etunimillä.

Autot ajavat vasemmalla puolella tietä. Vähintään viikon ajan olin ihan kauhuissani. Autot tuntuivat aina tulevan väärästä suunnasta, ja oli vaikea hahmottaa, mille bussipysäkille piti mennä päästäkseen haluamaansa suuntaan. Autoilu on täällä SE JUTTU, eikä julkinen liikenne toimi lähimainkaan niin hyvin kuin Helsingissä. Tiet ovat ruuhka-aikoina tukossa. Bussien aikataulut tuntuvat olevan suuntaa-antavia, ja vuoroja jää välistä. Teoriassa puolison pitäisi päästä puolessa tunnissa töihin, mutta käytännössä matkaan voi etenkin illalla mennä jopa kolminkertainen aika. Stressaavaa silloin, kun pitäisi ehtiä ajoissa.

Ihmiset tervehtivät ystävällisesti, mutta ovat muuten pidättyväisempiä kuin etukäteen luulin. Vanhat ihmiset ovat puheliaampia. Etenkin he saattavat lisätä tervehdykseen rakas tai kulta, esimerkiksi “Good morning love!” tai “Have a nice day darling!”. Kuulumisia kysellään paikalliseen tapaan “Are you alright?” eli “Oletko kunnossa?”. Alussa hämmennyin. Mietin, näytönkö siltä kuin jokin olisi vialla. Nyt olen jo tottunut, mutta itse kysyn sinnikkäästi: “How are you?”.

Palvelu pelaa täällä hyvin. Paketit tuodaan kotiovelle tai jos kukaan ei ole kotona, ne jätetään naapuriin tai meidän ilmoittamaan salapaikkaan. Joustavaa. Kaupan kassoilla on vain yksi linja, jolla voi rauhassa pakata, vaikka muut jonottavat. Joskus myyjät auttavat pakkaamisessa. Ravintoloissa on enemmän työntekijöitä kuin Suomessa. He tulevat helposti kysymään, maistuuko ruoka ja onko kaikki kunnossa. Pubit ovat koko kansan olohuoneita. Varmasti jotkut menevät niihin juopottelemaan, mutta pääasiassa pubeihin mennään viihtymään ja tapaamaan tuttuja. Ja pubeista saa kunnon ruokaa! Lapsille saattaa olla oma ruokalista. Usein myös värityskuvia ja leluja.

Kaiken alkubyrokratian jälkeen täällä on varsin helppo elää ulkomaalaisena. Lääkäripalvelut, koulutus, lapsilisä ja muut vastaavat kuuluvat myös meille. Enkä toistaiseksi ole omalla kohdallani törmännyt rasismiin, vaikka tiedän, että sitäkin täällä on. Olen oppinut paikallisen tyylin tavata ihmisiä. Jos haluaa seuraa, on turha odotella sitä puistossa. Parempi sopia suoraan leikkitreffejä toisten perheiden kanssa tai mennä johonkin kerhoon, sisäleikkipaikkaan tai vastaavaan.

Paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Mutta ehtiihän tässä tulevan vuoden aikana vielä kaikenlaista! Kuten maistaa Birminghamille ominaista aasialaista balti-currya.

Kielen oppimisen ihmiskoe

Kun muutimme yhdeksän kuukautta sitten Englantiin, vakuutimme lapsille, että he kyllä oppivat kielen nopeasti. Esikoinen taisi odottaa todella nopeaa oppimista, koska jo parin viikon jälkeen häntä harmitti, miksei hän vieläkään osaa englantia. Moni vastaavassa tilanteessa ollut vanhempi lohdutti, että noin puolen vuoden jälkeen lapset todella alkavat puhua uutta kieltä. No, onhan puoli vuotta lapsen mittakaavassa varsin pitkä aika.

Esikoinen aloitti koulun maaliskuun lopussa. Kouluun mennessään hän ei osannut kuin muutaman fraasin englanniksi, ja koulun alku oli kova shokki. Parin kuukauden jälkeen alkoi onneksi helpottaa. Hän oppi hieman kieltä ja sai muutaman kaverin.

Kesäloman jälkeen suurimmat vaikeudet olivat takanapäin. Koulu, koulun tavat ja koulukaverit olivat tuttuja ja englantikin sujui paremmin. Nykyään esikoinen oppii uusia sanoja mielettömällä tahdilla. Säännöllisesti häkellyn hänen sanavarastostaan. Yhtenä päivänä koulun jälkeen hän esimerkiksi selitti minulle, kuinka oppitunnilla oli puhuttu about hairy mammals eli karvaisista nisäkkäistä.

Jo nyt hän tietää ja osaa käyttää sanoja, joita en itsekään aiemmin osannut. Hänen läksyistään opin, että fetch tarkoittaa noutaa ja hutch häkkiä, enkä olisi hoksannut sanoa matoa tutisevaksi (a wibbly worm). Kielen oppimisen rinnalla esikoinen oppii koko ajan yhä paremmin lukemaan ja kirjoittamaan. Kuvassa näkyvä tarina oli kerrottu hänelle koulussa, ja kotiin tullessaan hän halusi kirjoittaa sen itse.

Hauska lisä kielen oppimisessa on puheeseen tarttuva Birminghamin aksentti eli Brummie-aksetti. Ei se ole esikoisella kovin vahva, mutta murteen vaikutuksen huomaa hänen ääntämyksestään. Esimerkiksi maito ei ole milk vaan miuk. Aksentista saa pienen aavistuksen myös oheisesta videosta, jolla esikoinen laskee kolmeenkymmeneen. Hän laskee mielellään englanniksi. Olisi laskenut videollakin sataan asti, mutta 30 oli meitä molempia tyydyttävä kompromissi. Sen verran tekin saatatte jaksaa katsoa.

Kavereita monesta kulttuurista

Yksi Birminghamin parhaista puolista on ehdottomasti monikulttuurisuus. Tänne on jo kauan muuttanut ihmisiä eri puolilta maailmaa. Helsingissäkin esikoisen päiväkotiryhmässä oli maahanmuuttajia, ja kuopuksen kanssa törmäsimme satunnaisesti ulkomaalaistaustaisiin leikkipuistoissa. Täällä mittakaava on kuitenkin toinen. Todella monissa perheissä joko toinen tai molemmat vanhemmat ovat kotoisin jostain muualta kuin Englannista. Saatan toki maahanmuuttajana tutustua helpommin toisiin maahanmuuttajiin kuin kantaväestöön, mutta oli miten oli: tänne sekaan on helppo solahtaa.

Näissä kuvissa on kavereitamme, joita tapaamme viikoittain. Uotin koulukaveri on japanilais-englantilaisesta perheestä, ja lähileikkipuistossa olemme tutustuneet unkarilais-algerialaiseen perheeseen.

Kannattiko muuttaa ulkomaille?

Palasimme muutama päivä sitten kesälomareissulta Suomesta. Sitä ennen ehdimme asua tarkalleen puoli vuotta Birminghamissa. Jo ennen reissuun lähtöä yritin vetää yhteen tuntemuksia kuuden kuukauden ajalta. Jotenkin se itselläni tiivistyy kysymykseen: “Kannattiko?” Koska tämä on vasta ensimmäinen neljännes ajasta, jonka olemme suunnitelleet täällä asuvamme, en voi tietää, mitä puolentoista vuoden päästä ajattelen. Kotiutuminen vie aikaa – selvästikin enemmän kuin ajattelin.

Vasta loppukeväällä ja kesällä aloimme löytää muutamia kavereita omilta kotikulmilta. Esikoinen alkoi puhua jonkin verran englantia ja sai koulussa ensimmäiset ystävänsä. Minä puolestani tutustuin pariin äitiin leikkipuistossa ja kerhoissa, ja olemme silloin tällöin sopineet puistotreffejä. Itse kaipaan aikuista keskusteluseuraa, mutta en välttämättä tarvi täältä hurjan läheisiä ystäviä. Lapsille sellaisia kuitenkin toivon. Heidän näkökulmastaan kaksi vuotta on pitkä aika. Kuopuskin varmasti saa ikiomat sydänystävänsä viimeistään sitten, kun hän aikanaan aloittaa päivähoidon.

Moni on sanonut hyppyämme ulkomaille rohkeaksi. Meillä oli asiat hurjan hyvin Suomessa, ja olisimme voineet asettua aloillemme. Emme kuitenkaan osanneet. Jo yli kymmenen vuotta sitten seurustelumme alkuaikoina tiesin, että puoliso menisi jossain vaiheessa joksikin aikaa töihin ulkomaille. Ymmärsin, mikä hyöty siitä olisi tutkijalle, ja lupasin lähteä mukaan. Täällä nyt olemme, ja jos emme olisi, haikailisimme, miksi emme lähteneet.

Itselleni suuri motivaatio muuttoon oli varmasti myös halu kokea se, millaista on elää toisessa valtiossa. Maiden ja kaupunkien välillä on hurjasti eroja, eikä muutto saman maan sisälläkään välttämättä ole helppo. Kun muutin lukion jälkeen Seinäjoelta Ouluun, kunnolliseen kotiutumiseen meni reilusti yli vuosi. Sen jälkeen olen ollut paremmin jalat maassa. Tiedän, että uuteen paikkaan ei solahda välttämättä noin vain.

Tähän mennessä minulle kiinnostavinta on ollut maahanmuuttajan näkökulman oppiminen. Mitä kaikkea se vaatiikaan, että saa ihan tavalliset asiat rullaamaan uudessa kulttuurissa! Tällaisessakin tilanteessa, jossa kulttuurit eivät globaalissa mittakaavassa eroa juuri toisistaan ja osaan jo valmiiksi uuden asuinmaan kieltä! Olen myös oppinut muista maahanmuuttajista. Tämä on monikulttuurinen kaupunki, jossa asuu ihmisiä eri puolilta maailmaa. Uutisetkin konkretisoituvat eri tavalla, kun tuntee jonkun esimerkiksi Japanin Fukushimasta.

Suomen matkan aikana huomasin, että minulla todella on ollut ja on ikävä Suomea sekä ystäviä ja sukulaisia siellä. Toisaalta tuntui hyvältä palata kotiin. Täällä ei ole enää vähään aikaan tuntunut siltä kuin olisi ulkomailla. Lapsetkin pitävät tätä selvästi kotinaan, eivätkä enää kysele, milloin palaamme vanhaan kotiin tai miksi isin piti mennä ulkomaille töihin. Esikoisesta parasta uudessa kodissa on oma huone, jossa on kerrossänky. Ja nyt loppulomalla kuopus haluaa olla kotona, syödä pitsaa sekä käydä leikkipuistoissa. Heti paluun jälkeen löysimmekin lähipuistosta tuon hyvän kiipeilypuun, jossa lapset valokuvissa kiipeilevät.