Takki on aika tyhjä. Väsyttää. Samalla olen haikea, kiitollinen ja onnellinen. Kuluneen viikon aikana olemme tyhjentäneet vanhan kodin Birminghamissa, eläneet pari päivää tyhjissä huoneissa makuupusseissa nukkuen ja lattialla syöden, lentäneet vatsatautisen lapsen kanssa Suomeen, majailleet sukulaisten luona, sairastaneet lisää vatsatautia, jännittäneet vapautuuko uusi koti ajoissa, kantaneet laatikot sisään ja lopulta syöneet muuttopitsat sekä nukkuneet ensimmäisen yön uudessa kodissa. Hengästyttävää. Kaiken tämän keskellä olen surrut Birminghamin ystävien hyvästelyä ja sitä, etten enää sano bussista noustessa “Thank you driver!” tai näe krookusten kukkivan helmikuussa. Ja sitten olen ollut lähes liikutukseen saakka onnellinen asioista täällä meille niin tutuissa, mutta samalla jollain tapaa uusissa ympyröissä. Kuinka niin moni tarjoaa spontaanisti apua. Kuinka lapsen luokkakavereita asuu samassa talossa. Kuinka lapset nauttivat lumesta ja jäästä. Kuinka meri on kaunis.
Kun turvallisuus järkkyy
Herään torstaiaamuna herätyskelloon vähän ennen seitsemää. Olen jo aiemmin saatellut esikoisen olohuoneeseen katsomaan lastenohjelmia. Puoliso on noussut ennen minua vessaan. Hiippailen unisena keittiöön tekemään aamupalaa. Jokin ei ole kunnossa. Yht’äkkiä tajuan, että keittiön sivupöytä on tyhjentynyt. Kamera, läppäri, kännykät, lompakot ja jotain muutakin on poissa. Juoksen yläkertaan kysymään puolisolta, onko hän siirtänyt tavaroita. Palaamme molemmat alakertaan. Meidät on ryöstetty.
Puolison järki leikkaa nopeammin. Pitää soittaa poliisille. Hän kaivaa taskustaan kolikoita. Minä pengon esiin pankin yhteystiedot. Vetaisen takin yöpuvun päälle ja lähden kävelemään kohti lähintä puhelinkoppia. Täällä niitä vielä on. Soitan ensin ryöstöstä poliisille. Sitten pankkiin, että saan mitätöityä varastetut pankkikortit.
Jossain välissä kuopuskin on herännyt. Syömme aamupalan, ja valmistaudun viemään esikoisen kouluun. Puolisolla on onneksi joustava työaika. Hän jää aamupäiväksi kotiin selvittämään kanssani asioita.
Kun palaan koululta, talon ulkopuolella on poliisiauto. Poliisi listaa varastetut tavarat ja tutkii rikospaikkaa. Yhdessä kurkimme puutarhan aidan taakse, jos siellä näkyisi jälkiä varkaasta. Ihan kuin joku olisi raivannut tiensä pusikon läpi. Takaovi on luultavasti unohtunut yöksi auki, ja varas on voinut vain hipsiä keittiöön. Mukaansa hän on ottanut myös takaoven avaimen. Liekö halunnut antaa meille sinisilmäisille opetuksen tai suunnitellut jatkavansa ryöstöhommia myöhemmin.
Lukkoseppä pääsee onneksi paikalle vielä samana päivänä. Hän laittaa takaoveen vaikeasti murrettavan lukon, ja lisäksi etsimme oveen sopivan lisäpönkän. Voisin siis nukkua yöni rauhassa. Silti illalla sängyssä kuuntelen, onko takapihalla liikettä. Nousen kurkkaamaan verhon raosta, näkyykö ulkona ketään. Sama tunne on yhä aamulla. Herään aikaisin enkä enää pääse uneen, kun kuulostelen ääniä pihalta.
Nyt ryöstöstä on kulunut jo lähes viikko. Joka ilta olen vähän vähemmän epäluuloinen. En usko, että meidät ryöstetään uudelleen. Silti tietty sinisilmäisyys on kadonnut. Tarkistan illalla monta kertaa, että molemmat ovet ovat varmasti lukossa. Emme pidä laitteita niin selvästi näkyvillä. Lukitsen myös pyörät, vaikka niidenkin varastamiseksi jonkun täytyy kiivetä korkean aidan tai portin yli.
Ja kuitenkin. Ei tämä ole ollut niin vakavaa. Ylimääräistä säätöä on toki tullut, mutta olemme kaikki kunnossa. Lapset eivät säikähtäneet juuri lainkaan. Esikoinen ainoastaan innostui suunnittelemaan varkaille ansoja. Valokuvien varmuuskopiot ovat tallella. Ja eilen vakuutusyhtiöstä selvisi, että saamme ihan kelvollisen korvauksen varastetuista tavaroista. Jossain vaiheessa saatte siis katsella taas muitakin kuin lasten pokkarikameralla otettuja kuvia.
Vuosi Birminghamissa
Nyt on tasan vuosi siitä, kun muutimme Birminghamiin. Elämäni uuvuttavimman kahden viikon muuttojärjestelyrupeaman jälkeen tuntui helpottavalta lähteä Helsingistä. Myöhään illalla kömmimme Birminghamin lentokentällä taksiin, joka vei meidät hotellille. Oli harmaata ja kosteaa. Kaikki alueet ja talot näyttivät samanlaisilta. En saanut kaupungista otetta.
Asunnon etsiminen oli haastavaa. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että olimme varsin tehokkaita ja onnekkaita, kun viikossa löysimme kelvollisen vuokrakodin.
Millaista elämä täällä sitten on ollut ja on.
Asumme sellaisessa kaksikerroksisessa talossa, jollaisissa valtaosa perheistä täällä elää. Alakerrassa keittiö ja olohuone. Kapeat portaat vievät yläkertaan, jossa on makuuhuoneet ja kylpyhuone. Takana oma aidattu piha. Hiljattain remontoiduissa taloissa voi olla modernimmat hanat, mutta tavallisesti kuuma- ja kylmävesihana ovat erikseen – kuinka epäkäytännöllistä! Vessaan valo sytytetään narua vetämällä. Monilla on ikkuinoissa pitsiverhot.
Arkielämä on meillä kuitenkin varsin samanlaista kuin Suomessa. Heräämme, lapset katsovat hetken ohjelmaa, jos ehtivät, syömme aamupalaa, valmistaudumme töihin ja kouluun ja muihin päivän askareisiin. Illalla syömme päivällisen, kun puoliso palaa töistä. Niitä samoja perusruokia kuin ennekin: pastaa, wokkia, riisiä kastikkeella, soijanakkikeittoa ja niin edelleen. Viikonloppuna ulkoilemme yhdessä, ja joskus käymme ravintolassa tai kahvilassa.
Juuri kukaan muu ei käytä Englannissa ulkohousuja. Haalareita ihmetellään. Leikkipuistoissa ei tapaa muita huonolla säällä. Lähes joka päivä sataa ainakin vähän vettä, ja sää voi muuttua nopeasti. Opettajia puhutellaan sukunimellä ja eteen lisätään herra, neiti tai rouva. Emme edes tiedä esikoisen opettajien etunimiä. Kuopuksen päiväkodissa opeja sentään kutsutaan etunimillä.
Autot ajavat vasemmalla puolella tietä. Vähintään viikon ajan olin ihan kauhuissani. Autot tuntuivat aina tulevan väärästä suunnasta, ja oli vaikea hahmottaa, mille bussipysäkille piti mennä päästäkseen haluamaansa suuntaan. Autoilu on täällä SE JUTTU, eikä julkinen liikenne toimi lähimainkaan niin hyvin kuin Helsingissä. Tiet ovat ruuhka-aikoina tukossa. Bussien aikataulut tuntuvat olevan suuntaa-antavia, ja vuoroja jää välistä. Teoriassa puolison pitäisi päästä puolessa tunnissa töihin, mutta käytännössä matkaan voi etenkin illalla mennä jopa kolminkertainen aika. Stressaavaa silloin, kun pitäisi ehtiä ajoissa.
Ihmiset tervehtivät ystävällisesti, mutta ovat muuten pidättyväisempiä kuin etukäteen luulin. Vanhat ihmiset ovat puheliaampia. Etenkin he saattavat lisätä tervehdykseen rakas tai kulta, esimerkiksi “Good morning love!” tai “Have a nice day darling!”. Kuulumisia kysellään paikalliseen tapaan “Are you alright?” eli “Oletko kunnossa?”. Alussa hämmennyin. Mietin, näytönkö siltä kuin jokin olisi vialla. Nyt olen jo tottunut, mutta itse kysyn sinnikkäästi: “How are you?”.
Palvelu pelaa täällä hyvin. Paketit tuodaan kotiovelle tai jos kukaan ei ole kotona, ne jätetään naapuriin tai meidän ilmoittamaan salapaikkaan. Joustavaa. Kaupan kassoilla on vain yksi linja, jolla voi rauhassa pakata, vaikka muut jonottavat. Joskus myyjät auttavat pakkaamisessa. Ravintoloissa on enemmän työntekijöitä kuin Suomessa. He tulevat helposti kysymään, maistuuko ruoka ja onko kaikki kunnossa. Pubit ovat koko kansan olohuoneita. Varmasti jotkut menevät niihin juopottelemaan, mutta pääasiassa pubeihin mennään viihtymään ja tapaamaan tuttuja. Ja pubeista saa kunnon ruokaa! Lapsille saattaa olla oma ruokalista. Usein myös värityskuvia ja leluja.
Kaiken alkubyrokratian jälkeen täällä on varsin helppo elää ulkomaalaisena. Lääkäripalvelut, koulutus, lapsilisä ja muut vastaavat kuuluvat myös meille. Enkä toistaiseksi ole omalla kohdallani törmännyt rasismiin, vaikka tiedän, että sitäkin täällä on. Olen oppinut paikallisen tyylin tavata ihmisiä. Jos haluaa seuraa, on turha odotella sitä puistossa. Parempi sopia suoraan leikkitreffejä toisten perheiden kanssa tai mennä johonkin kerhoon, sisäleikkipaikkaan tai vastaavaan.
Paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Mutta ehtiihän tässä tulevan vuoden aikana vielä kaikenlaista! Kuten maistaa Birminghamille ominaista aasialaista balti-currya.
Vappuvieraat
Saimme vappuviikonlopuksi tänne Birminghamiin ensimmäiset viraamme Suomesta. Siskoni saapui nuorimpien lastensa ja äitini kanssa. Serkkujen leikit ovat aina sujuneet hyvin, mutta nyt suomenkielinen leikkiseura oli normaaliakin suuremmassa arvossa. Kolmessa päivässä ehdimme kaikenlaista. Paljon olimme ihan tässä kotikulmilla, mutta kävimme ihmettelemässä myös kasvitieteellistä puutarhaa ja keskustaa.
Eilisaamuna siskoni lähti tyttärineen. Lyyli olisi halunnut heidän mukaansa. Kotiin jäämistä helpotti vähän se, että mummi jäi vielä loppuviikoksi kylään.
Vihdoinkin uudessa kodissa
Lensimme viikko sitten Birminghamiin. Tavarammekin saapuivat perjantaina paikalliseen varastoon. Asunnon etsintä oli sen verran haastavaa, että tartuimme ensimmäiseen asuntoon, joka oli kelvollinen ja jota kukaan ei napannut nenämme edestä. Eilen – kuuden hotelliyön jälkeen – pääsimme vihdoin muuttamaan. Kaikki on vielä ihan sekaisin, mutta tuntuu ihanalta asettua. Väistelemme laatikoita, nukumme siskonpedissä, lapset leikkivät kahdestaan takapihalla ja esikoinen pukeutuu aina tilaisuuden tullen kirppikseltä löytyneeseen Frozen-mekkoon. Täälläkin on sama tunne kuin aina uudessa kodissa: miten tavarat asettuvat paikoilleen, kuinka löydän yöllä vessaan ja miten saamme lähiympäristön haltuun. Tästä se alkaa.





















































