Täällä on ollut jo pari viikkoa hellettä. Aamut ovat tavallista helpompia, kun lapset voivat lähteä hameessa ja shortseissa päiväkotiin ja kouluun. Yritämme olla paljon ulkona, vaikka lähes kolmenkymmenen asteen lämpö tuntuu toisinaan tukalalta. Reppu on raskas vesipulloista. Lisäksi kannan lähes aina eväitä mukana, sillä kuopus kysyy kuitenkin heti puistossa, onko minulla jotain syötävää.
Nautimme tästä lämmöstä. Samalla ilmassa on uupumusta. Kesälomat alkavat täällä vasta heinäkuun lopussa. Kevät- ja kesälukukausi alkavat jo painaa. Etenkin koululainen on tavallista uupuneempi. Herääminen on kouluaamuina vaikeaa, ja hän kiukustuu ja loukkaantuu helposti. Muutenkin esikoinen käy läpi jotain eskari-ikäisen uhmakautta.
Itsekin olen jo loman tarpeessa. Vaikka arkeni on varsin leppeää, hermoja on alkanut kiristää. Haluan taukoa tähän, kun olen niin paljon yksin lasten kanssa. Ja taukoa yhä jatkuvaan urakriiseilyyn. Kamppailen koko ajan sen kanssa, että en hermostuisi lapsille niin helposti. Komennan pääni sisällä itseäni: “Hengitä sisään ja ulos, sano asia uudestaan rauhallisesti, älä huuda.” Yritän myös nauttia hyvistä hetkistä tässä ja nyt ja olla murehtimatta liikaa tulevaisuutta, sillä ei ole hullumpaa vaikkapa syödä vesimelonia suuren tammen varjossa.
Silti. Tulis jo loma!